Kallioisen kasvattama - Mielikuvia ja muistoja lapsuudesta

Kevät 1966

Keväisin voimalaitoksen asuinalueen rouvat kulottivat Kiikarilampeen laskevan rinteen ja talojen ympäristön, kuten auringon lämmittämien pihaheinikoiden ollessa kuivia oli tapana tehdä. Viimeiset lumenrippeet nakeltiin puiden ja pensaiden suojaksi tulelta, mikä yleensä oli meidän lasten tehtävä. Samalla valvoimme, ettei tuli etene liian lähelle taloja.

En muista, oliko nurmikkojen kulotuksen merkityksenä pitää tuholaiset loitolla vai pihat ja maisema kauniina. Kulotus tuhosi rikkakasvien siemeniä ja haitallisia ötököitä, tuotti luonnollista lannoitetta maaperälle ja ehkä torjui hiiriäkin. Joka tapauksessa keväisin asuinalueen pihat kulotettiin aivan rantaveteen saakka.

Myös kukkapenkit laitettiin talven jäljiltä kuntoon. Erityisesti talo numero 3 oli tunnettu upeista kukkaistutuksistaan. Keväällä 1966 oli pihatöillä aivan uusi merkitys – useiden vuosien jälkeen Kallioiselle oli saapunut vauva.

Talossa 1 asuivat Jaakolat, talossa 2 Tiihoset ja talossa 4 Sutiset. Ja talossa 3 asuimme me, Lukkarit. Toisten perheiden lapset olivat jo aikuisia tai opiskelijoita, eikä pieniä lapsia asuinalueella enää ollut. Minä synnyin vuonna 1966, ja seuraavana vuonna Tiihosten perheeseen syntyi myös tytär, jonka kanssa kasvoimme yhdessä ikuisiksi ystäviksi. Olimme siis viimeiset voimalaitoslapset sanan varsinaisessa merkityksessä. Sittemmin voimalaitosperheisiin ei enää lapsia syntynyt. Voimalaitoslapsihan on voimalaitosalueen perheessä vauvasta asti kasvanut.

Minna ja Marjo hiekkalaatikolla kotipiirissä. Marjo Lukkarisen arkisto.

Koti

Asuinalueen talot ja pihapiirit tulivat meille tutuiksi varttuessamme. Yhä muistan talomme huoneet ja huonekalujen, melkein jokaisen tavarankin, sijainnin. Erikoisinta siihen aikaan oli sisä-wc, jonka vesisäiliö oli ylhäällä ja vessa vedettiin ketjusta vetäisemällä. Usein vesisäiliö ”hikoili” eli keräsi pintaansa vesipisaroita, jotka tipahtelivat omaan tahtiinsa alas. Vessaa ei myöskään voinut vetää montaa kertaa peräkkäin, koska säiliön piti ehtiä täyttyä aina välillä.

Sähkö helpotti perheiden elämää. Meillä esimerkiksi oli sähköliesi, valaisimet, jääkaappi, pakastin, keittiön monitoimikone Kenwood ja mustavalko-tv. 1970-luvun alussa meillä oli jopa astianpesukone ja pyykkikone, jotka eivät siihen aikaan olleet joka taloudessa laisinkaan tavallisia. Väritelevisio hankittiin myöhemmin, kun kanavia saatiin kolme.

Keittiöön liittyy parikin mieluisaa muistoa. Makaan keittiön lattialla räsymaton päällä vatsallani ja tuijotan edessäni hiljakseen jytisevää kiiltävän mustaluukkuista isoa laatikkoa. Se oli tiskikone Hoover. Sen luukku oli kuin tumma peili, josta oli kiva katsella omaa kuvaansa. Toinen muisto liittyy puisiin keittiönkaapistoihin. Pitkin niiden puisia vetimiä, jotka olivat kuin pienet tikapuut, oli lapsen helppoa kiivetä keittiön tasolle ja ylettyä yläkaappien kätköihin.

Talot olivat samanlaisia, pihoja lukuun ottamatta. Talot nro 3 ja 4 sijaitsivat jyrkemmässä rinteessä kuin toiset talot. Niiden pihatie kohti alakerran autotallia oli jyrkkä, samoin rinne kohti rantaa. Siinä oli lapsilla suuri riski laskea pulkalla tai suksilla päin autotallin ovea, rantasaunan seinää tai pusikkoon. Ihme kyllä vahinkoja ei meille tapahtunut. Emmekä koskaan voimalaitoksen kanavaan edes yrittäneet mennä - olisiko joku järki siinäkin mukana ollut? Muistaakseni siitä ei suuremmin edes varoiteltu. Ehkä siksi, että jo pienenä näki veden valtavan voiman sen pauhatessa voimalaitoksen läpi.

Varhaisin muistikuvani alakanavasta liittyy voimalaitoksen sivulla olleeseen uittoränniin, jota pitkin irtopuut poukkoilivat alas. Seisoin tiellä voimalaitoksen alapuolella äitini kädestä kiinni pidellen. Seurasimme tukkien tuloa ränniä pitkin ja katoamista hetkeksi veden kuohuihin. Sieltä ne pompsahtelivat ylös jatkaen matkaansa virran vieminä. Uitto muuttui sittemmin nippu-uitoksi ja voimalaitoksen kupeeseen rakennettiin suuri kehys nippunosturia varten.

Talojen rantavesi oli matalaa ja talvisin jäätyi usein. Suurta hinkua jäille menoon ei ollut. Sen sijaan kesäisin viihdyimme järvessä, kunnes huulet sinisinä palasimme saunaan tai koteihimme lämmittelemään. Meidän talon kohdalla oli loivasti viettävä hiekkapohjainen poukama, jossa pienten oli hyvä uida käsipohjaa ja leikkiä rantahiekassa. Muutoin rannat olivat kaislikkoista liejupohjaa, jossa oli paikoitellen isojakin kivenmurikoita.

Isäni rakensi meille tytöille hiekkalaatikon ja kolmeistuimisen lastenkeinun talojen 2 ja 3 väliselle tasanteelle.  Saimme Katermasta tarpeettomaksi jääneen leikkimökin majaksemme. Lisäksi leikimme usein saunan kuistilla ja isolla rantatasanteella. Meillä oli omat lapsenlikat vahtimassa meitä silloin, kun äidit olivat kiireisiä omissa hommissaan. Näin työllistettiin kylän nuorisoa ja meistä pienimmistä pidettiin huolta. Kerran ystäväni Minna ehti kiivetä saunan katolle ja kun yritin mennä perässä, kuului taloilta huuto: ”Tytöt, alas saunan katolta, heti!”. Touhumme oli huomattu.

Talot olivat alun perin voimalaitostyömaan työnjohtajien asuintaloja. Talon numero 1 erikoisuutena oli sisäovi autotallista suoraan alakerran tiloihin. Toisissa taloissa alakertaan piti kulkea ulkoa alapihalta pannuhuoneen oven kautta. Tämä eroavaisuus johtunee siitä, että talo numero 1 oli voimalaitoksen rakennusvaiheessa toiminut terveysasemana, jolloin pääsy suoraan sisälle oli ollut tarpeen.

Yläpihaa komisti suuri metallikaiteinen avokuisti. Kuistin kaiteilla oli jännittävää kiipeillä, mutta ehdottomasti kiellettyä oli mennä kiipeilemään järven puoleiseen päätyyn. Siinä pudotus alapihalle autotallin eteen olisi ollut lapselle liikaa. Itse en juurikaan kaiteilla kiipeillyt, koska kesäisin niihin kiinnitettiin äitini kukkalaatikot. Kerran talvella kieleni jäätyi kaiteeseen kiinni, niin siihenpä vähäinenkin kiipeilyni päättyi.

Meillä etupihan portaan läpi kasvoi koivu. Jo talon rakennusvaiheessa sille oli portaaseen jätetty reikä ja siinä se sai kukoistaa vuosikymmeniä. Kyseinen koivu oli talomme erityinen piirre ja on minulle myös tärkeä muisto lapsuudestani. Samoin kuin pihamme vaahtera, jollaisia ei toisten talojen pihoissa ollut. Vaahteran lie istuttanut ensimmäinen talon asukas. Joka tapauksessa vaahteranlehtikasassa oli lapsen mukavaa syksyllä hyppiä lehtien haravoinnin jälkeen!

Portaat johtivat etupihalta ulko-ovelle, josta pääsi pieneen tuulikaappiin. Tuulikaapin oikealla seinustalla oli lämpöpatteri. Väliovi avautui patterin eteen. Seuraavana astuttiin suureen eteistilaan - kutakuinkin kuutionmuotoiseen tilaan, jossa oli alapihalle avautuva ikkuna aivan alakerran pannuhuoneen oven kohdalla. Takaseinällä oli puhelinpöytä, jolla kunniapaikalla musta bakeliittipuhelin - ensin kampiversio, sitten kiekkopuhelin. Puhelinliikenne kulki voimalaitoksen kautta.

Erityisesti muistan ns. loppusoitot. Kun puhelu oli päättynyt, kierrettiin kampea tai kiekkoa, jolloin voimalaitoksella päivystänyt mies tiesi kytkeä käynnissä olleen puhelun pois päältä. Myös vapautuneesta saunasta ilmoitettiin puhelinta käyttäen. Rantasauna oli asukkaiden yhteiskäytössä ja kunkin perheen saunavuoron päättyessä saunan vapautumisesta ilmoitettiin puhelimitse.

Eteisen oikealla seinustalla oli ensimmäisenä oviaukko kohti keittiötä ja toinen ovi vessaan. Keittiöön mennessä oli pieni välitila, jossa taas ovi oikealla kohti etupihaa. Siinä oli kylmäkomero. Kylmäkomerossa oli kahdella seinustalla puiset hyllyt ja takaseinässä kylmäluukku, jota avaamalla voitiin komeron viileyttä säätää.  Jääkaapit ja pakastimet jokainen talous hankki itse sitä mukaa kuin niitä alkoi saada markkinoilta. Meille ensimmäinen jääkaappi oli ostettu jo 1950-luvun lopulla, pakastin hankittiin 1960-luvulla.

Pihan suuntaan oli myös toinen ovi, joka avautui eteisen suureen vaatehuoneeseen. Silloiset vaatekaapit olivat lähinnä irrallisia puisia lipastoja ja asunnoissa oli tilavia vaatehuoneita.  Eteisessä oli suuri avonaulakko ulkovaatteille. Vasta 1970-luvulla makuuhuoneeseen tuli yhtiön puolesta ensimmäinen nykyaikainen irrallinen vaatekaappi. Myös keittiön nurkassa oli vaatehuone, samoin alakerran ns. askarteluhuoneessa, joka kaikissa perheissä taisi olla toisena makuuhuoneena.

Vaatehuoneisiin liittyy myös erityinen muisto. Me tytöt pidimme mannekiiniesityksiä. Pukeuduimme vaatekomerossa äitini vaatteisiin ja - ikään kuin mallit - esittelimme niitä talomme olohuoneessa innostuneelle yleisölle, yleensä äidille ja isälle. Kyllä se olikin hauskaa!

Eteisestä mentiin suoraan olohuoneeseen, josta avautui suuri ikkuna kohti järveä. Olohuoneesta taas oikealle mennessä oli ovi, josta pääsi makuuhuoneeseen ja sieltä taas samoin oikealle oli ovi keittiöön. Lasten oli kovin hauska juosta taloa ympäriinsä, leikkiä piilosta ja puuhata omiaan, koska tilaa liikkumiseen ja leikkimiseen oli hyvin. Pohjaratkaisussa mallina oli ehkä käytetty rintamiestalon kaavaa. Katerman taloissa toinen makuuhuone oli yläkerrassa.

Keittiöstä pääsi sekä vasemmalle alakertaan, että oikealle eteiseen aiemmin mainitsemani pienen välikön kautta. Keittiön päätyseinän puolella oli vasemmalla ovi vaatehuoneeseen, sen jälkeen kaksi keittiökomeroiden ovea ja reunimmaisena oikealla ovi alakerran portaikkoon. Etupihan puolella valoa antoi suuri ikkuna.

Alakerran portaat olivat jyrkät, niissä oli 90 asteen kulma ja jännittävä betoninen seinätasanne, ikään kuin kapea hylly. Alhaalla oli edessä askarteluhuoneen ovi. Huoneessa oikealla oli pieni vaatehuone ja järven puoleisella seinällä kaksi ikkunaa maan tasalla. Niistä oli kesäisin mukavaa kiivetä ulos takapihalle. Ikkunoiden välissä laipionrajassa oli samanlainen tuuletusluukku kuin yläkerran kylmäkomerossa. Seinäpinnat olivat maalattua betonia, joten talvisin huone ei ollut kovinkaan lämmin. Jokaisessa asuinhuoneessa oli ikkunoiden alla vesikiertopatterit, askarteluhuoneessakin.

Eräs hauska leikkimme oli porrasmäenlasku. Vaivihkaa haimme alakerran varastohuoneesta varapatjoja, joilla laskimme portaikossa mäkeä. Siinäkään ei suuria kolhuja sattunut – ihme kyllä! Sen sijaan isäni kerran laski ns. kuivankosken, kun villasukkasillaan liukastui portaissa kalalle lähtiessään. Veneessä hän oli alkanut ihmetellä outoa kylkikipua ja vasta lääkärikäynnin jälkeen kertoi äidilleni, että siinä ”kuivassakoskessa” oli pari kylkiluuta murtunut.

Portaiden alapäästä lähti vasemmalle käytävä, jonka vasemmalla puolella vankan puuoven takana oli suuri betoniseinäinen varastohuone sivuseinät peittävine lautahyllyineen. Käytävän perällä samoin vasemmalla oli ns. talouskellari samanlaisen puuoven takana. Siellä säilytettiin hillot ja mehut, samoin muuta tavaraa. Päätyseinässä oli pannuhuoneen raskas metallinen ovi, turvallisuussyistä se lienee ollut ns. paloturvaovi. Nurkassa oli isäni työvaatenaulakko.

Pannuhuoneeseen tultaessa vasemmalla oli suuri lämminvesisäiliö ja oikealla muuripata, jota siis lämmitettiin puilla. Lieneekö taloissa alun alkaen ollut puulämmitys vesikiertopattereihin, koska siellä oli suuri tyhjä tila mahdollisesti polttopuita varten.

Pyykki- ja pesuvettä lämmitettiin pannuhuoneen muuripadalla, muutoin peseytyminen tapahtui rantasaunassa, joka sekin lämpesi puulla. Vasta 1970-luvulla pannuhuoneisiin tuli suihkut ja osa miehistä valmisti kansalaisopiston lasikuitukursseilla kylpyammeet pannuhuoneisiin. Sielläpä oli pienen lapsen mukava kylpeä lämpimässä vedessä saunailtojen välissäkin. Saunaillat olivat keskiviikkoisin ja lauantaisin. Muulloinkin sai saunassa käydä, mikäli sauna oli vapaana.

Rantasaunaan tuli suihku ja sähkökiuas muistaakseni samaan aikaan. Siihen asti saunan ja saunaveden lämmitys oli tapahtunut puilla. Sitä en muista, kuka saunan lämmityksestä huolehti. Mutta elävästi muistan sen, kuinka kylmää saunan käytävässä oli, kuinka jäiset saunan pesuhuoneen seinät pakkasilla olivat ja kuinka muurahaiset parveilivat saunan lämpimässä pukuhuoneessa. Pukuhuoneen nurkassa oli takka tai muuripata, jonka tulen loimussa äitini paistoi juustoleipää aina ternimaitoa saatuaan. Saunan edustalla oli avokuisti ja pukuhuoneen ikkunasta avautui kaunis näkymä järvelle.  Usein paistoimme makkaraa saunaillan päätteeksi ja nautimme Sitsot tai Jaffat palanpainikkeeksi. Niiden pullonkorkit tekivät sormeen helposti haavan, joten lapsen ei ollut laisinkaan mukavaa edes yrittää niitä avata.

Pihat ja leikkipaikat sijoittuivat talojen ympärille. Kullakin talolla oli marjapensaita ja osa rouvista laittoi myös mansikkamaan. Omavaraisuus oli luonnollinen osa sen ajan elämää. Miehet kalastivat ja metsästivät ja taisipa jokaisen talon pihassa olla koira tai kaksi häkissä tai juoksunarussa.

Koirat, kissa ja muut lemmikit

Jaakolan koira saattoi olla äkäinen meille lapsille, joten sen luo ei ollut suotavaa mennä. Tiihosten pystykorva taas söi kaksi lemmikkikaniani, kun ne olivat häkistään karanneet. Tai ehkä satuin päästämään kanini jaloittelemaan - mistäpä tuota viisivuotiaan aivoituksia voi tietää. Joka tapauksessa kanini olivat menneet metsän puolella sijainneen maakellarin reunalle ja siitä jotenkin naapurin koira oli juoksunarussaan yhyttänyt lemmikkini.

Meillä oli minulle niin rakas ajokoira, Vili. Eräänä aamuna koira katosi. Äitini oli pyytänyt minua päästämään sen ulos tarpeilleen. Yleensä se palasi pian kiltisti ovelle. Nyt ei. Isäni sanoi sen ehkä joutuneen jäniksen perässä heikoille jäille voimalaitoksen lähellä. Ikävämme oli suuri, mutta koiran kohtalo ei koskaan selvinnyt, tai minulle ei sitä kerrottu.  Voimalaitoksen välppään saattoi päätyä isojakin eläimiä jäihin pudottuaan. Ennen pitkää perheeseemme tuli pystykorva ja ostettiin hirvikoira. Metsästys jatkui kuten aiemminkin.

Oli minulla valkoinen albiinokissakin, ”etunimi Miisu, takanimi Kuuro”. Sekin katosi, koska se ei kuullut ja ehkä siten joutui jonkin pedon suihin.  Sen jälkeen sain joululahjaksi undulaatteja. Vuosien mittaan lisääntyivät niin runsaasti, että parhaimmillaan lintuja oli kolmessa häkissä.

Tolppa

Omavaraisuus näkyi pöydän antimissa riistana ja kalana, metsä- ja puutarhamarjoina, itse leivottuina leipinä, piirakoina ja leivoksina sekä Tolpan viljavilla pelloilla kasvatettuina juureksina ja vihanneksina. Siellä sijaitsivat koneenhoitajaperheiden viljelypalstat. Tolpan vanha sotilastorppa oli useiden vaiheiden kautta siirtynyt Kajaani yhtiön edustustaloksi, jossa yhtiön herrat voimalaitoksella käydessään tapasivat majoittua. Katermassa muun muassa Mylly oli vastaava paikka.

Äitini toimi Tolpalla emäntänä kokaten, tarjoillen ja siivoten. Sain usein olla apuna ruokapöytää kattamassa ja ihailin Tolpan vanhoja kauniita huonekaluja ja tapettiseiniä. Äitini tuurasi Katerman emäntiä tarvittaessa ja päinvastoin ja siivosi myös voimalaitoksilla esimerkiksi remonttien jälkeen. Enoni - yksi Katerman voimalaitoksen koneenhoitajista - muistelee yhä, kuinka yhtiön Kajaanin herroilla oli jopa ollut kilpailua siitä, kuka pääsee Kallioiselle työvuoroon ja siten Tolpalle Lillin maittavan ruokapöydän ääreen.  Pöydän antimien suurin salaisuus oli perinteinen hyvin kokattu kotiruoka, jota Lilli jo Uiton keittäjänä oli valmistanut. Eineksiä oli tuolloin saatavilla vähän, samoin hedelmät ynnä muut erikoisuudet olivat harvinaista herkkua.  Ruoka oli aitoa vanhan ajan ruokaa.

Asuntoalueella kävi myymäläauto kaksi kertaa viikossa.  Ne olivat meille lapsille kovin odotettuja hetkiä – lähinnä makeisten, limpparin ja jäätelön vuoksi. Myös kyläkaupassa käytiin tarvittaessa.

Siltä ajalta muistan sen, että maito oli muovipusseissa, jotka usein alkoivat vuotaa kauppakassissa. Tyhjät maitopussit pestiin ja leikattiin matonkuteiksi kuten käyttökelvottomiksi kuluneet tekstiilitkin. Mitään ei nakattu menemään, jos vaan voitiin hyödyntää jotenkin.

Vanhempani muuttivat isäni kotitalosta ensin Tolpalle, josta käsin isäni aloitti koneenhoitajan työnsä. Äitiäni peloteltiin Tolpan kummituksilla, jotka isäni yövuorossa ollessa saattaisivat aiheuttaa rouvalle häiriöitä. Äitini oli varoittelijoille tuttuun tapaansa hymyillen todennut, että ”voivoi, vanhoissa taloissa on aina omat äänensä – rapinat, nakseet ja paukahdukset...” eikä yhtään kummajaista siellä ollut tavannut, vaikka noita ääniä olikin kuulunut öisin.

Isän työ

1950-luvun lopulla vanhempani muuttivat taloon numero 3, jossa asuimme talveen 1982 saakka. Arkinen elämämme keskittyi pitkälti isän työvuorojen mukaiseksi. Keskeytymätön kolmivuorotyö sähkön, melun ja huminan keskellä oli vaativaa, vaikka voimalaitoksen valvomo olikin oma tilansa. Eritoten yövuoron jälkeen lasten tuli olla hiljaa ja aiemmin mainitut undulaatitkin peiteltiin viltillä, etteivät ne sirkutuksellaan olisi yövuorosta tulleen aamu-unia häirinneet.  Hälytyksiä voimalalla sattui muun muassa ukkosten takia ja niistä jäi mieleen tilanteiden vakavuus ja kiireellisyys.

Elämää todellakin saneli isän työ ja sen vaatimukset. Silti muistan aina kokeneeni suurta turvallisuutta ja varmuutta asioista. Kun loma alkoi, lomasta nautittiin. Pyhäisin käytiin kyläilemässä sukulaisissa tai tuttavilla, jos isällä oli vapaata. Usein meilläkin kävi vieraita, mutta kaikki tapahtui isän työvuorojen ja vapaiden aikatauluttamana. 

Lapselle voimalalla käynti oli aina jännittävä seikkailu ja omassa mielessäni voimalaitos olikin suuri satujen linna, jonka muurien sisällä oli monta mielenkiintoista soppea ja salaisuutta. Erityisesti mieleeni ovat jääneet vankat betoniseinät, kierreportaat, portaikon keskellä sijaitseva pyöreä vessa ja yläkerran yläkanavan puoleinen varastohuone, jonka ikkunasyvänteellä istuin monet kerrat lukemassa tai piirtämässä. Jo tuolloin opin arvostamaan sähköä ja sen voimaa.

Ennen kouluikää mieluisa tehtäväni oli viedä isälle työvuoron mukaan lämmin lounas tai päivällinen voimalaitokselle. Äitini pakkasi eväät laukkuun ja riensin kävellen, potkurilla tai pyörälläni viemään ruuan isälleni. Odottelin valvomossa, kunnes hän oli ruokaillut, ja sen jälkeen saatoimme yhdessä katsella lukuisia mittareita ja piirtureita. Sain käydä myös alakerrassa tai istuskella edellä mainitussa yläkerran varastossa, valvotusti tietenkin. 

Käsitykseni mukaan yhtiön herroilla ja työntekijöillä oli hyvät välit. Vuonna 1973 perustettuun metsästysseura Kallioisen erästäjät ry:een kuului molempia. Alun perin seura olikin avoin vain yhtiöläisille, nykyisin seuraan voi hakemuksella päästä jokainen, joka täyttää tietyt kriteerit. Perustajajäseniä ei enää ole montaakaan jäljellä, mutta yhtiöläisten perinteitä kunnioitetaan yhä.

Myös koneenhoitajien perheet huomioitiin osana voimalaitosyhteisöä. Minä esimerkiksi sain kesällä 1966 syntymälahjaksi suloisen nallekarhun insinööri Korvelta. Nalle on yhä makuuhuoneessani kunniapaikalla. Insinööriperheistä kaksi pysyi koko loppuikänsä vanhempieni ystävinä pitäen yhteyttä puhelimitse ja joulukortein. Vierailuillakin käytiin puolin ja toisin.

Rouvat rentoutuivat paitsi pihahommissaan niin myös Sotkamon kansalaisopiston järjestämillä kudontakursseilla ja jumppakerhoissa. Kokoontumispaikkoina olivat Ontojoen kyläkoulu ja voimalaitoksen lähellä sijainnut Uiton parakki. Toki kaikki rouvat eivät kursseille osallistuneet. Kurssit tai harrastuspiirit olivat hyvä tilaisuus olla tekemisissä kylän emäntien kanssa, olihan voimalaitosalue kuitenkin omanlaisensa yksikkö keskellä laajaa maatalousyhteisöä.

Kutomapiirin päättäjäiset ehkä keväällä 1972. Taustalla Kallioinen sekä nippu-uittoa. Uitto päättyi kokonaan 1980-luvun alkupuolella. Marjo Lukkarin arkisto.

Uusia kavereita ja harrastuksia

Tiihoset muuttivat Kausalaan talvella 1972. Heidän tilalleen taloon nro 2 muuttivat Piiraiset Katermasta. Heidän nuorimmaisensa oli poika, joten häntä eivät barbi- ja paperinukkeleikit kiinnostaneet. Voimalaitosalueella ei enää ollut muita kavereita kuin isovanhempiensa luona vierailevat minua nuoremmat lapset. Ystävystyin heidän kanssaan, mutta aiemmin tutut iltaleikit ulkosalla katuvalojen alla eivät enää yksin onnistuneet. Keskityin lukemaan, kirjoittamaan ja piirtämään. Olin oppinut lukemaan jo viisivuotiaana kirjojani ja meille tilattuja Aku Ankkoja selailemalla. Minulla oli aina paperia ja kyniä, joten piirtäminen taisi olla aivan looginen harrastus.

Paperia saimme Kajaanin Yhtiön paperitehtaalta sellaisina 65 cm leveinä paksuina rullina, joissa oli metrisiä paperiarkkeja paljon. En tiedä, pitikö niistä maksaa jotain, mutta meillä oli niitä aina. Arkkeja hyödynnettiin talouskäytössä ja minun ajankulunani taiteilussa (meillä niitä sanottiin Voimapaperiksi). Pari kertaa pääsin isän mukana myös käymään paperitehtaalla ja Yhtiön ruokalassa. Kyllä se oli jännittävää!

Erään kerran tämä pieni taiteilija oli päättänyt luoda hieman suuremman teoksen. Äitini oli särkenyt jalkansa puolukoita tuulettaessaan ja kipsin takia liikkui hitaasti. Minä oli napannut ketsuppipullon ja taiteillut makuuhuoneen tapettiseinän. Silloin taisi ”Koivuniemen herra” heilahtaa. Tuulettaminen oli muuten sitä, että tuulisäällä ulkona noustiin esimerkiksi tikapuille ja kaadettiin puolukat alla olevalle alustalle, jolloin tuuli vei marjoista pahimmat roskat.

Vuosi 1973 toi mukanaan monia muutoksia. Tammikuussa meille muutti tilapäisesti poika, jonka äiti lähti opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Sain siis ”pikkuveljen” noin puolentoista vuoden ajaksi. Hän viihtyi meillä, puuhasteli isäni kanssa autotallissa ja vielä vuosia myöhemmin vietti lomiaan meillä vaunureissuilla ja talvisin isäni kanssa moottorikelkkaillen ja talvikalastaen.

Myös talon numero 1 asukkaat vaihtuivat jossain välin, ja Jaakoloiden jälkeen taloon muutti Piiraisia Katerman voimalaitosalueelta. Heidän lapsensa olivat jo aikuisia, mutta jälkikasvusta sain jälleen uuden kaverin, jonka lapsenvahtina toimin aina välillä. 

Isän latuhöylä ja verstas

Noihin aikoihin isäni teki toistakin työtä – talvisin hän kulki Sotkamon kyläkouluilla tekemässä latuja. Hän saattoi tulla yövuorosta, haukkasi pikaisen aamupalan, pakkasi latuhöylän ja kelkan peräkärryynsä ja lähti kiertämään kyliä. Tämä tehtiin joka viikko ja aina lumisateiden jälkeen, jotta ladut pysyivät kunnossa.

Isäni oli myös tunnettu ”kyläseppänä”. Se perustui siihen, että hänellä oli paljon teknistä ja sähköistä osaamista. Oli autotalli, jossa korjata ja työstää kaikenlaista, sekä hitsausvälineet ja monet muut verstaan työkalut. Muistan yhä, kuinka jokaiselle työkalulle ja välineelle oli oma paikkansa ja kaikki oli aina järjestyksessä. Alapihalla ja autotallissa oli joskus jopa jonossa mopoja, televisioita, kaivonpumppuja, työvälineitä, autoja, radioita sekä vaikka sun mitä osia ja laitteita korjausta odottamassa.

Jos jollakin kyläläisellä oli ongelmia laitteiden kanssa, hän kääntyi isäni puoleen. Hän korjasi kaiken, minkä pystyi, tai tiesi, mistä hakea apua. Tämä oli hänelle lähinnä harrastus ja periaate. Vanhempani varttuivat aikoina, jolloin tavaraa ei juurikaan ollut saatavilla. Mitään ei hankittu huvin vuoksi, kaikki korjattiin mikä voitiin, ja mitä ei voitu korjata, kierrätettiin. Minulla on myös mielikuva, että voimalaitoksella tuli aina olla hitsaustaitoinen henkilö. Isäni olikin saanut hitsauskoulutusta työnantajansa kautta.

Autotallista ja alapihasta mieleeni tulee jännittävä varasto avokuistin alla. Sinne pääsi seinässä olevan luukun kautta, kiipeämällä. Toinen varastotila taloissa oli ullakolla, jonne johti tikapuut etupihan puolella. Sinne en koskaan uskaltanut kavuta, mutta kuistin alla kävin muutamia kertoja.

Koulu, kesät ja Marionin monttu

Syksyllä 1973 aloitin koulun. Olin sitä ikäluokkaa, joka Kainuussa lähti peruskouluun, joten lauantait olivat nyt vapaapäiviä.  Koska koulumatkani oli alle kolme kilometriä, en ollut oikeutettu taksikyytiin. Koulumatka taittuikin kävellen, pyörällä, potkurilla tai suksilla. Myös päivien sisältö muuttui. En enää vienyt lämmintä ruokaa voimalalle vuorossa olevalle isälleni ja iltapäiviin tuli pitkä läksyjentekohetki.  Pimeällä oli mukavaa lähteä koulutielle katovalojen loisteessa, tosin loppumatka olikin valotonta taivalta Kallioisentietä pitkin. Paluu kotiin oli vieläkin mukavampaa, kun Kallioisen valot alkoivat näkyä mutkan takana. Isäni raivasi minulle oikopolun kellarilta metsän läpi suoraan Kallioisentielle. Siellä polun varrella oli ajan saatossa kärsinyt majantekele - varmaankin edellisten voimalaitoslasten rakentama?

Kavereita sen sijaan sain lisää ja muutamat heistä kävivät usein Kallioisella. Koulussa minua myös kiusattiin, koska olin perheeni ainoa lapsi ja osasin lukea ja kirjoittaa sujuvasti jo kouluun mennessäni. Varmaan voimalaitoslasta pidettiin jotenkin omituisena, koska tavat ja tottumukset olivat erilaiset.

Me koneenhoitajien lapset saimme kaikkien yhtiön lasten tavoin osallistua kesäisin Ärjän saaressa Oulujärvellä järjestetyille kesäleireille. Eräänä kesänä olin leirillä serkkuni kanssa, mutta itse kärsin kovasta koti-ikävästä. Leirimuistot siis eivät olleet huikeat enkä toista kertaa leirille lähtenyt. Sen sijaan meidän perheemme matkaili paljon. Vanhempani aloittivat telttamatkailun jo 1950-luvulla. Hyvän toimeentulon, säännöllisen työajan ja pitkän kesäloman ansiosta telttailu vaihtui karavaanarielämäksi vuonna 1973, jolloin vanhempani hankkivat uuden auton ja matkailuvaunun.

1980-luvun alussa leikit jäivät ja aloin liikkua koulukavereideni kanssa yhä enemmän. Marionin monttu, Uiton parakin edusta, vanhan koskenuoman pato ja voimalan ympäristö uittolavoineen olivat nyt meidän nuorten vapaa-ajanviettopaikkoja. Tuolloin uitto oli nippu-uittoa ja lavat ja osa muista rakenteista olivat vielä sijoillaan. Samoin se Uiton vanha parakki, jossa 1970-luvulla kutomapiiriä oli pidetty ja useat kangaspuut paukkuneet. Marionin monttu taas oli taas aivan oma maailmansa.

Marionin monttu liittyy voimalan rakentamiseen, kanavien kaivamiseen ja rakennusmaan ottamiseen Tolpan hiekkakankaalta. Marion oli suuri kaivinkone, joka kuljetettiin voimalaitostyömaille osina ja koottiin paikan päällä tekemään vaativia kaivutöitä tornapullien ja muiden koneiden kanssa. Itse asiassa Marioneita oli maailmalla olemassa useitakin, Suomessa tietääkseni kolme. Itse en ole konetta nähnyt, mutta kuullut siitä kertomuksia ja nähnyt valokuvia. Joka tapauksessa yksi hengailupaikkamme oli legendaarisen Marionin kaivama monttu Tolpan kankaalla. Nykyisin montusta on jäljellä vain pari pientä pyöräkettä.

Tolpan kankaalle siis kaivettiin suuri monttu maansiirtotöiden yhteydessä. Montun korkeissa hiekkaseinämissä pesi törmäpääskyjä, jotka pesiään puolustaessaan syöksyivät meitä kohti. Olisivat ne seinämät voineet sortuakin, kun siellä liikuttiin, mutta en muista isoja vahinkoja tapahtuneen.

Padolla - vanhan koskenuoman padolla - taas olisi voinut sattua suuriakin vahinkoja, kun vietimme aikaa alhaalla kallioilla koskenuomaa ja sen reunan möljää tutkien. Möljähän on kivistä tehty valli, jota pitkin veneitä vedettiin kosken kohdalla kävellen ylävirtaan. Pojat taisivat kaiteillakin kiipeillä – siitä pudotus alas kosken kallioiselle pohjalle olisi ollut kohtalokas. Alun perin pato oli maavalli ja sittemmin rakennettiin betoninen pato. Näillä vedenkulku ohjattiin voimalaitokselle. Samalla loppui veden tulo alkuperäisille Kallioisenkoskille, Iso- ja Pieni-Kallioiselle. Myös uittolavoilla olisi saattanut sattua vahinkoja, kun siellä käveltiin ja osa nuorista hyppi tukkinippujen päällä. Joku taisi joskus kastua, mutta henkiä emme menettäneet eikä kukaan pahemmin tainnut itseään loukata.

Kallioinen elää tarinoissa

Asuimme Kallioisella talveen 1982 saakka, jolloin muutimme vastapäätä voimalaitosta isäni kotitilan viereen, uuteen taloon, jonka rakentamisen 30 vuoden työura voimalaitoksella oli mahdollistanut. Isäni kulki voimalaitoksella töissä vielä muutaman vuoden muuttomme jälkeen. Vielä 1990-luvulla, oma poikani sai käydä molemmilla voimalaitoksilla, ukin tai naapurin sedän mukana. Olihan isäni veli vielä tovin koneenhoitajana hänkin. Poikani kertoo muistavansa erityisen hyvin melun ja oudon tuoksun, joka voimalaitoksilla ilmassa tuntui.

Eläkkeelle siirtyneiden koneenhoitajien jälkeen Kallioisen taloissa asui nuoremman polven koneenhoitajia ennen kuin talot siirtyivät kunnan omistukseen ja voimalaitos etäohjaukseen.

Ennen kaikkea mieleeni ovat jääneet asuinalueen ja talojen valoisuus, lämpö ja siisteys, alueen turvallisuus ja rauhallisuus, monet veikeät leikkipaikat ja leikit, naapureista välittäminen, elämisen vaivattomuus ja perheiden taloudellinen hyvinvointi, jotka voimalaitos - vakaa työnantaja - ja tiivis voimalaitosyhteisö mahdollistivat.  Ja tietenkin toimeentulon myötä erilaiset hyödykkeet, joita siihen aikaan ei joka perheessä ollut mahdollista hankkia. Näillä kylillä olisi moni talo autioitunut jo aikoja sitten ilman voimalaitosten työllistävää vaikutusta, joten myös laajemmassa mielessä niiden merkitys on suuri. Viime aikoina olen kuullut monia uusia tarinoita voimalaitosajoista ja löytänyt jopa ihmisiä, joita olen lapsena tavannut Kallioisen puitteissa.

Voin sanoa olevani onnekas, koska olen saanut kasvaa voimalaitoslapsena – toisena Kallioisen viimeisistä varsinaisista voimalaitoslapsista.  Voimalaitokset automatisoitiin, asuinalueen talot siirtyivät kunnalta yksityisten omistukseen ja koneenhoitajien ja voimalaitosperheiden aikakausi päättyi. 

Jokunen vuosi sitten pääsin käymään voimalaitoksella ja todellakin - tunteet nousivat pintaan hyvin voimakkaasti. Valvomon seinää ei enää ollut ja muitakin asioita oli muuttunut. Mutta äänet, portaikko, yläkerran varastohuone ja alakerta olivat kuitenkin ennallaan. Muistot palasivat mieleeni ja ajatuksissani saavuin jälleen eväskassia kantaen voimalaitoksen suurelle ovelle, jossa isäni odotti minua ruokaa tuomaan.

Eräässä vaiheessa sain myös mahdollisuuden käydä asuinalueella. Ränsistynyt leikkimökki oli siirretty talon numero 1 kohdalle. Lapsuuteni rakasta porraskoivua ei enää ollut, mutta pihassa nousi yhä ylväänä muutama maahan aikoinaan jäänyt äitini sinnikäs vanha perenna ikään kuin kertomassa noista ajoista.

Sinililjat ja akileijat asuvat siellä yhä ja muistot elävät valokuvina ja tarinoina. Tämä on yksi niistä.

Marjo Lukkari 29.12.2020

PS. Menyy Kallioinen - 1950-1970-luvun ruokia satunnaisessa järjestyksessä

- Jätkänjuusto (katermalainen perinneruoka - lihaperunapata)

- uunijuusto ternimaidosta, pannari ja letut

- karjalanpaisti ja perunat, lihakeitto, lanttukukko, lihakukko, kalakukko, kapakukko, pottukukko

- sianlihakastike eli läskisoosi ja keitetyt perunat, makkarakastike, nakkikastike, possunkyljykset

- riistakäristys, -paisti, -keitto ja -kastike linnusta, jäniksestä tai hirvestä perunoiden ja kasvisten kanssa

- kalakeitto, paistettu kala tai uunikala ja perunat tai muusi ja kananmunakastike, kuorekapakeitto

- perunapuuro, pottumaito, pyttipannu, hernekeitto, munakas, uunikasvikset

- vispimarjapuuro, ruispuolukkapuuro, uunissa tai liedellä valmistettu ohrapuuro, riisipuuro, mannapuuro

- lihapullat, lihamureke, jauhelihaperunalaatikko, jauhelihakastike, jauhelihakeitto

- kesäkeitto, kananmunakeitto eli samettikeitto, kaalikeitto, -laatikko ja -kääryleet, maksaruuat

- makkarakeitto, nakkikeitto, uunimakkara HK:n Sininen, makaronilaatikko, veriletut, veripalttu

- ruisleipä, riisipiirakat, ohrarieska, itseleivotut sämpylät

- marjat, hillot, marjakiisselit, rusinasoppa, luumukiisseli, sekahedelmäsoppa, pullat, munkit, marjapiirakat, kuivakakut

- punajuurisäilykkeet, suolasienet, juuresraasteet, keitetyt kasvikset, itsetehty muikkusäilyke