Lapsesta aikuiseksi Seitenoikean voimalaitosympäristössä

Perhe Jylhämässä

Vanhempani muuttivat työn perässä 1940-luvun lopulla Jylhämään.  Pohjois-Karjalasta kotoisin ollut isäni Teuvo Soikkeli ja Pohjois-Savosta tullut äitini Annikki Rissanen tapasivat voimalaitostyömailla toisensa, rakastuivat, menivät naimisiin ja perustivat oman perheen, johon syntyi kuuden vuoden sisällä neljä lasta – kolme tyttöä ja poika. Perheemme asui aluksi Jylhämän voimalaitostyömaan työntekijöiden parakkialueella tavallista lapsiperhe-elämää. Tästä ajasta minulla ei ole kovinkaan tarkkoja muistoja, koska olin vasta 6-vuotias pikkutyttö muuttaessamme Emäjoen voimalaitoksien rakentamisen vuoksi Seitenoikealle syksyllä 1959.   

Muutamia muistoja kuitenkin. Asuinalue sijaitsi melko lähellä korjaamoaluetta ja Vaalaan oli matkaa muutama kilometri. Perheellämme ei tuolloin ollut omaa autoa, vaan isämme liikkui työmatkansa moottoripyörällään ja äitimme kulki useimmiten pyörällä tai kävellen kahden nuorimman lapsensa kanssa Vaalaan. Rautatiesillan muistan hyvin ja aseman, jonne mentiin monesti sukulaisia vastaan tai lähdettiin äidin kanssa ”lättähattu”-junalla Iisalmen mummolaan.  Jostain syystä myös kunnantalon aulan karhu on jäänyt mieleen ja lähellä olleen kaupan tulipalo.  Kaksi vanhempaa sisarustani, Aune ja Aulis, kävivät kansakoulua Vaalassa.  Minäkin pääsin joskus mukaan ns. kuunteluoppilaaksi.  Harrastimme paljon liikuntaa.  Voitin kerran Vaalan Vauhdin lasten hiihtokilpailutkin, mistä on edelleen muistona ensimmäinen palkintolusikkani. Joskus alueen lapsille järjestettiin mukavaa ohjelmaa, taisi siellä lähellä olevalla kentällä tivolikin vierailla. Lapsia oli paljon ja kaikenlaista touhuttiin ja keksittiin.

Uusi kotiseutu Seitenoikealla

Muuttomme Seitenoikealle on jäänyt lapsen mieleen. Isä ja veljeni Aulis lähtivät viemään perheemme muuttokuormaa isän ajamalla kuorma-autolla ja äiti sekä me kolme tyttöä pääsimme Aaro-sedän Volkkarin kyydissä uudelle kotiseudulle.  Minä ja pikkusiskoni Anne olimme seisseet Volkkarin takapenkin tavarakolossa ja ihastelleet auton kahdesta soikeasta peräikkunasta maisemia. Perille päästyämme tutustuttiin hetiuuteen kotiin ja sen lähiympäristöön. Koti oli pieni kuuden hengen perheelle: siinä oli eteinen, pieni keittiö, olohuone ja makuualkovi.  Keittiöön tuli kylmää vettä ja likavedet menivät viemäristä, sisävessoja ei ollut. Ulkokäymälät olivat erillisessä rakennuksessa vähän kauempana asumuksista, samoin ulkovarastot. Joillakin perheillä oli omia autotalleja, meidän isällä vain pieni talli moottoripyörää varten.

Aila Vähämaan täydentämä kartta Seitenoikeasta.

Tällä Hyrynsalmen kunnan puolella sijainneella asuinalueella oli kolme kuuden perheen parakkia ja lisäksi yksi parakki yksinasuvia sekä toimihenkilöitä varten.  Alue sijaitsi pienen lammen rannalla ja sen lähellä oli huoltorakennus, jossa oli perhesauna, pesutupa ja mankelihuone. Lampi oli hyvin matala ja heinittynyt, eikä siinä voineet uida kuin sorsat. Lampi oli talvisin lasten luistelurata ja leikkipaikka. Lisäksi alueen lähellä sijaitsi jalasmökkejä, joissa muutamia perheitä asui.

Perheasuntoalueen lisäksi harjun takana oli neljä miehistöparakkia ulkorakennuksineen tiiviisti metsäiselle kankaalle sijoitettuina. Yhdessä näistä toimi jossain vaiheessa ruokala.  Näitten läheisyyteen oli rakennettu huoltorakennus, jossa oli iso sauna peseytymis- ja pukuhuoneineen, pyykkitupineen ja lisäksi siinä oli suuri mankelihuone.  Tien vieressä risteyksessä sijaitsi vielä pitkä autotallirakennus. Alkuvuosina harjun alapuolella oli Ipatin kauppa ja kylän oma posti. Kesäisin kaupan pihaan ilmestyi jopa jäätelökioski, joka oli varsinkin kylän lasten mieleen. Koko alueella asui parhaimmillaan monta sataa ihmistä, joista lapsia lienee ollut noin viisikymmentä.

Hyrynsalmen puolelta kuljettiin joen toiselle puolelle työmaan aikaista tietä ja joen alajuoksulla ollutta tilapäistä siltaa pitkin Ristijärven kunnan puolella sijanneille kohteille.  Siellä olivat voimalaitoksen rakennusaikainen työmaaruokala, betoniasema, autotalleja, korjaamo- ja sähkökorjaamot, paja, erilaisia varastoja, liikenne- ja polttoaineasemat, poliisi- ja paloasema, ensiapu- ja konttorirakennus sekä paljon erilaisia työmaakoppeja.

Tämän lisäksi ylämaastoon joen rantaan, valmisteilla olevan voimalaitoksen lähelle oli rakennettu kolme arkkitehti Aarne Ervin suunnittelemaa tyylikästä taloa tulevan voimalaitoksen vakituista henkilöstöä varten. Taloissa oli aluksi puulämmitteinen keskuslämmitys ja kaikki mukavuudet, mm. kylpyammeet ja nykyaikaiset saniteettitilat. Näiden talojen asukkaiden käyttöön oli rakennettu upea hirsinen rantasauna ja tarvittava talousrakennus.  Pysyvän asuinalueen ympäristö oli hyvin suunniteltu ja toteutettu, lapsille oli leikkipaikat ja asukkaille kasvimaat ja jopa -lavatkin vihannesten kasvatukseen.  Aluetta kutsuttiin alkuaikoina ”herrojen alueeksi”.  Mehän lapset emme kielloista välittäneet, vaan menimme sinne leikkimään herrasväen lasten kanssa.

Kaikkea edellä kuvaamaani oli aloitettu rakentamaan jo syksyllä 1958 ja vuoden 1959 voimalaitoksen betonirakenteet olivat jo niin korkealla, että joen virtaus voitiin johtaa tulva-aukon läpi tulvakanavaan. Kesän 1960 aikana tehtiin suuri, massoiltaan Suomen korkein maapato, jonka vuoksi maisema muuttui ja myöhemmin keväällä 1961 tehdyn veden noston jälkeen joen kosket jäivät veden alle. Näin voimalaitoksen yläpuolelle muodostui laaja järvi, Seitenjärvi. Valtatie 5:n uusi linjaus ja rakentaminen voitiin aloittaa vasta tämän jälkeen.

Viimeinen koskenlasku, valtava työmaa ja vilaus Kekkosesta

Muistan, kun olimme perheemme kanssa katsomassa vielä viimeistä koskenlaskua Oilingin maatilan rantaan, joka sijaitsi padon alapuolella olleessa jokiuomassa.  Jostain syystä lapsen mieleen on jäänyt myös suuret maansiirtoautot ja oudot itselastaavat ”hirviövaunut”, jotka ajoivat maa-ainesta patotyömaalle. Ne kulkivat tiuhaan tahtiin parakkialueemme ohi. Koska vielä silloin ei ollut uutta viitostietä, liikenne voimalaitosalueelta vanhalle viitostielle kulki Karppilantien kautta ja siitä edelleen muualle Kainuuseen. Lähin rautatie oli Kontiomäeltä Hyrynsalmelle vievä rata, jossa siihen aikaan oli paljon tavara- ja henkilöliikennettä.  Karppilan pienelle rautatieasemalle kylältä oli matkaa noin kolme kilometriä.

Emäjoen voimalaitosten rakentaminen oli selväpiirteistä sarjatyötä. Kullakin työntekijällä oli työmaalta toiselle siirtyessään oma tehtävänsä, jossa hän oli hankkinut itselleen hyvän työtaidon ja kokemuksen. Seitenoikea oli tämän sarjatyön kolmas kohde, ja sai näin ollen kokea suuren rakentajajoukon saapumisen paikkakunnalle.  Kesällä 1959 rakentajia arvellaan olleen yli 1300 henkeä. Tästä määrästä osa asui voimalaitosalueella tai sen lähiympäristössä ja osa kulki pitkiäkin matkoja töihin kotipaikkakunniltaan. Niin teki myös isämme syksyyn 1959 saakka.  Kun voimalaitoksen eri työvaiheet valmistuivat, väkimäärä väheni pikkuhiljaa noin 200 työntekijään. Osa rakentajista muutti joko yksin tai perheineen muihin työkohteisiin (Ylä-Tuloma, Rautaruukki) tai Oulujoki Oy:n muille sijaintipaikkakunnille (Jylhämä, Leppiniemi ja Ämmänsaari).

Isämme sai kuitenkin jäädä töihin Seitenoikealle ja koko perhe jäi sinne asumaan. Voimalaitos valmistui vähitellen.  Kävimme lapsena uteliaina katsomassa ja ihmettelemässä sen erilaisia työvaiheita.  Minulle on jäänyt mieleen, kuinka sukeltajat tulivat ja menivät ihmeellisissä sukelluspuvuissaan veden alle töitään tekemään.  He jopa puhuivat yläpuolen lautalla olleille avustajilleen veden syvyyksistä. Yksi yhtiön sukeltajista oli huomannut pikkutytön kiinnostuksen asiaan ja kysyi minulta, että haluatko lähteä mukaan.  Pelästyneenä vastasin heti – ei kiitos!  

Voimalaitoksen valmistuttua vajaassa kolmessa vuodessa Seitenoikean koneisto kytkettiin lopulta voimajohtoverkkoon 8.6.1961.  Tämän jälkeen jatkuivat vielä ympäristön viimeistelytyöt ja rakennusaikaista tilapäistä rakennuskantaa alettiin vähitellen purkaa. Koko Emäjoen rakentamisen päätösjuhlaa vietettiin Aittokoskella 6.6.1963 tasavallan presidentin läsnä ollessa. Juhliin menomatkalla presidentti Kekkosen autosaattue poikkesi Seitenoikean voimalaitoksella. Me lapset olimme katsomassa tätä mustien autojen letkaa voimalaitoksen padolla. Halusimme nähdä edes vilauksen presidentistämme.

Oravivaaran kansakoulun alaluokkalaisia vuonna 1960.

Kodista toiseen kuntarajan yli ja nykyaikaan

Perheemme joutui usein muuttamaan asunnosta toiseen. Hyrynsalmen puoleisella alueella asuimme vuosina 1959-62 kolmessa eri paikassa. Kun väkeä muutti muualle, niin parakki parakilta näitä väliaikaisia rakennuksia purettiin ja asukkaita siirrettiin seuraaviin tyhjiin asuntoihin. Jouduimme myös välillä muuttamaan Ristijärven puolelle sekä taas pian takaisin Hyrynsalmen puolelle vuonna 1962, jotta veljeni Aulis pystyi menemään Hyrynsalmen keskikouluun sinne päästyään. Vielä siihen aikaan kuntarajojen noudattaminen oli hyvin tiukkaa ja se aiheutti harmia asukkaille.  Asuimme Hyrynsalmen puolella aina vuoteen 1966 saakka, jotta minä ja nuorempi sisareni Anne saimme myös käydä Hyrynsalmen keskikoulua.

Väen vähetessä kaikki Hyrynsalmen puolella olleet rakennukset lopulta purettiin ja siellä vielä silloin asuneet joutuivat muuttamaan pysyvästi Ristijärven kunnan puolelle.  Perheemme muutti entiseen palo- ja poliisiasemarakennukseen, jossa meillä oli käytössä kaksi pienehköä huoneistoa yhteisellä eteisellä. Vanhemmat asuivat toisella puolella, jossa oli olohuone ja keittiö ja me lapset miehitimme toisen puolen.  Koulunkäyntiimme muutto ei nyt vaikuttanut.  Näin asuimme vuosina 1966-68.

Myöhemmin yhtiö rakensi arkkitehti Ervin suunnittelemien talojen yläpuolella olevalle mäelle uuden kolmen perheen rivitalon, johon sitten loputkin työntekijät perheineen muuttivat vuonna 1968. Huoneistoissa oli olohuone, kaksi makuuhuonetta, keittiö, iso vaatehuone, eteinen sekä mikä ihaninta, nykyaikainen kylpyhuone ammeineen, suihkuineen ja sisävessoineen. Vasta nyt perheemme oli päässyt nykyaikaan. Rivitalon lähellä sijaitsivat autotallit, varastot, askarteluhuone ja lisäksi talon alakerrassa oli kellarit jokaista perhettä varten. Talousrakennus ja rantasauna olivat kaikkien käytössä.

Nuorista aikuisiksi

Tässä rivitalossa asuimme aina vuoteen 1977 saakka.  Noina vuosina me lapset kasvoimme nuorista aikuisiksi ja elämässämme tapahtui paljon. Kävimme koulua itse kukin tahoillamme, osa vielä keskikoulua Hyrynsalmella, isosisko ja veli jo muualla, ollen viikot pois kotoa. Syksyllä 1969 minä lähdin Kajaaniin lukioon, josta sitten pääsin ylioppilaaksi keväällä 1972.  Myöhemmin tieni vei Kajaanin Kauppaoppilaitokseen ja valmistuin sieltä vuonna 1975.  Näiden opiskeluvuosien aikana asuin viikot Kajaanissa alivuokralaisena ja viikonlopuiksi oli pakko päästä kotiin. Noihin vuosiin mahtui monenlaisia perhejuhlia, oli rippijuhlia, ylioppilasjuhlia, syntymäpäiviä, kihlajaisia ja häitäkin.  Kotonamme kävi paljon sukulaisia, muita vieraita ja myös meidän lapsien kavereita. Silloin elimme parasta nuoruusaikaa, kävimme tansseissa, tapasimme ystäviämme Hyrynsalmella ja järjestimme joskus kotibileitä äidin ja isän poissa ollessa. Kaikkea tätä on mukava muistella. Vähitellen kaikki lapset olivat jo muuttaneet pois kotoa ja vanhemmat jäivät kahdestaan. Tosin veljeni Aulis oli insinööriksi valmistuttuaan vähän aikaa töissä voimalaitospäivystäjänä, jolloin hän asui osittain kotona ja osittain oman perheensä luona Kajaanissa.

Rantasauna ja vanhempien uusi koti järven rannalla.

Vihdoin omakotitalo järven rannalla

Isämme oli vähitellen edennyt työurallaan ja saanut yhtiön antaman koulutuksen, toimien lopulta voimalaitospäivystäjänä. Tämän vuoksi vanhempani joutuivat vielä kerran muuttamaan syksyllä 1977. Tämä muutto oli heille mieleen, sillä nyt he saivat kodikseen voimalaitospäivystäjiä varten rakennetun, arkkitehti Ervin suunnitteleman tyylikkään omakotitalon järven rannalla. Olohuoneen isoista ikkunoista näkyi kaunis järvimaisema, tummahirsinen rantasauna ja voimalaitos.  Asuintiloja oli kolmessa kerroksessa ja niiden lisäksi autotalli sekä iso terassi. Me aikuistuneet lapset vierailimme vanhempiemme luona usein omien perheittemme kanssa. Tästä talosta ja paikasta tuli noin kymmenen vuoden ajaksi lastenlapsille rakas mummola, jossa oli mukava käydä ja viettää pitempiäkin loma-aikoja. Siellä serkusten oli kiva tavata ja leikkiä yhdessä. Joskus meitä oli parikymmentäkin henkeä koolla yhtä aikaa. Oli kiva nauttia yhteisistä hetkistä koko perheen ja suvun kesken.  Tuosta ajasta mieleeni on jäänyt vain lämpimiä muistoja.

Voi tuota kultaista nuoruutta!

Millaista elämämme silloin oli kaiken kaikkiaan. Isämme työskenteli alkuaikoina kuorma-autonkuljettajana ja äitimme aloitti siivoojan työnsä vasta perheemme nuorimmaisen lähdettyä kouluun. Me lapset aloitimme koulunkäynnin Oravivaaran kansakoulussa, josta siirryttiin joko keskikouluun tai kansalaiskouluun Hyrynsalmelle.  Kouluun kuljimme erilaisilla koulukyydeillä, joskus yhtiön omalla autolla, joskus koulutakseilla tai linja-autoilla. Lukioon tai muihin ammatillisiin oppilaitoksiin mentiin pääasiassa Kajaaniin. Kauemmaksikin toki lähdettiin, jos opiskelut tai tuleva ammatinvalinta sitä vaativat. Perheessämme harrastettiin liikuntaa, mm. hiihtoa, luistelua, yleisurheilua, uimista ja pyöräilyä.  Lapset pelasivat keskenään erilaisia pallopelejä ja leikkivät yhdessä omia leikkejään lähimetsässä ja pihapiirissä. Minä hiihdin jopa kilpaa Ristijärven Pyryssä.

1960-luvun lopulla kävin kesäisin myös nuorten yleisurheilukilpailuissa.  Pidin kilpailemisesta ja pärjäsin kohtalaisen hyvin. Myös luontoon liittyvät harrastukset olivat tärkeitä. Perheemme kävi lähimetsissä marja- ja sienireissuilla.  Isämme kalasti paljon ja opetti meidät lapsetkin kalastamaan. Kylän naiset kokoontuivat pitämään ompeluseurojaan vuorotellen toistensa koteihin. Nämä illat olivat tärkeitä myös meille lapsille, sillä niissä oli kiva tavata kavereita.  Nuoruusvuosista muistuu mieleen yhteiset tanssireissumme Hyrynsalmen Iskulle ja Reitinhoviin, Ristijärven Uvalle sekä joskus jopa Ämmänsaareen tai Kajaaniin.  Tansseissa oli mukava käydä ja siellä näki ystäviään kouluajoilta. Voi tuota kultaista nuoruutta!

Hämmennystä ja yhteen hiileen puhaltamista

Voimalaitoksen rakentajille siirtyminen ja muuttaminen paikasta toiseen toi myös omia sosiaalisia paineita monilla tavoin. Jo se, että kylän alkuperäiset asukkaat kohtasivat tämän suuren muutoksen ja uusien, eri puolilta Suomea tulleiden asukkaiden saapumisen paikkakunnalle, aiheutti hämmennystä ja joissakin jopa epäluuloa.  Muutamat jokivarren maanomistajat olivat joutuneet myymään jokiyhtiölle vanhat kotitilansa ja muuttamaan toiseen paikkaan voimalaitoksen tieltä. Tämä saattoi osaltaan aiheuttaa katkeruutta ja näkyi joskus ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Pääsääntöisesti kuitenkin kaikki kylällä asuneet puhalsivat yhteen hiileen ja tulivat hyvin toimeen keskenään. Hyvää oli se, että voimalaitoksen rakentaminen toi alueelle vaurautta ja antoi ihmisille töitä.

Yhtiö piti huolta

Oulujoki Oy piti hyvää huolta työntekijöistään ja heidän perheistään. Yhtiö järjesti niin työtekijöille kuin heidän perheilleen monenlaisia juhlia ja tapahtumia. Henkilökunnan ja lasten pikkujoulut pidettiin vuosittain ja koko perheen mukavia liikuntapäiviä järjestettiin milloin minnekin. Joskus mentiin yhdessä hiihtämään, laskettelemaan, patikoimaan tai vaikkapa yhtiöläisten välisiin kilpailuihin Saarijärven majalle.  Henkilökunnalla oli käytössään myös muutama vapaa-ajan viettopaikka, joita pystyi vuokraamaan oman perheen käyttöön.  Yhtiö järjesti mukavia lasten kesäleirejä Oulujärven majalla Vaalassa ja mekin saimme niihin osallistua. Tämän lisäksi yhtiö huolehti jopa perheen nuorisosta ottamalla heitä kesätöihin, tarjoamalla heille harjoittelupaikkoja tai jopa pysyvän työpaikan. Me lapsetkin tunsimme olevamme ”yhtiöläisiä” ja olimme siitä ylpeitä.

Isä ja Seitenoikean turbiini vuonna 1976

Seitenoikea pysyy minussa

1970-luvulla alueella asui enää kuusi perhettä ja voimalaitoksen automatisoinnin edetessä lopussa vain kolme perhettä henkilökunnalle tarkoitetuissa omakotitaloissa. Voimalaitoksen huoltojen ja remonttien aikana lisää työntekijöitä tuli tarpeen mukaan muilta laitoksilta. Isämme jäi sairauseläkkeelle vähän ennen omaa eläkeikäänsä ja äitimme jatkoi työssään voimalaitoksen ainoana siivoojana 65-vuotiaaksi, jolloin hän saavutti oman eläkeikänsä syksyllä 1987. Tuota aikaa oli pelonsekaisin tuntein pitkään mietitty, sillä se merkitsi vanhemmilleni poislähtöä omasta kodista ja luopumista pitkäaikaisesta, rakkaaksi tulleesta kotiseudusta.  Me lapset jouduimme jättämään hyvästit kodillemme ja lastenlapset mummolalle.  Muuttaminen oli raskasta ja se teki kipeää kaikille. Itkien ja haikein mielin sieltä lopulta lähdettiin. Onneksi vanhempani olivat aiemmin hankkineet oman kerrostaloasunnon Kajaanista, johon oli sitten helppo muuttaa.

Seitenoikeasta oli vuosien saatossa tullut meille rakas kotipaikka. Isäni olikin tiedustellut Oulujoki Oy:ltä mahdollisuudesta ostaa kotitalomme omakseen ja jäädä siihen asumaan. Mutta siihen aikaan vastaus henkilökuntaan kuuluneelle oli ollut ehdottomasti ei.  Kun laitoksen automatisointi eteni ja käyttömiehistöä ei enää alueella tarvittu, asuntoalueen talot myytiin kuitenkin yhtiön ulkopuolisille yksityishenkilöille. Siitä vanhempani olivat hiukan katkeria loppuelämänsä.

Tänä päivänä voimalaitosalue ei ole enää siinä kunnossa ja loistossaan kuin ennen. Asuntoalueen isot puut on kaadettu ja talot törröttävät paljaina mäen harjanteella.  Piha-alueita ei ole liioin hoidettu eikä uimarantaakaan näytä olevan.  Koko maisema on muuttunut ja tienvarret, pato mukaan lukien, vesakoituneet.  Näkymä ei enää vastaa lapsuuden kauniita mielikuviani. Seitenoikea pysyy kuitenkin minussa aina ja sieltä olen kotoisin.  Minun on yhä pakko käydä siellä muutaman kerran vuodessa.  Joskus käyn padolta katsomassa entistä kotitaloamme, joskus ihailemassa kevään tulvajuoksutuksia ja joskus syksyisin lapsuuden marja- ja sienimetsissä luonnosta nauttien ja entistä elämäämme muistellen.

Aila Vähämaa (os. Soikkeli) syksyllä 2020

Lähteet

Vasala Paavo, toim. Vesivoimaa Oulujoesta 50 vuotta – Sähköllä eteenpäin. Oulujoki Oy, Kirjapaino Osakeyhtiö Kaleva 1991.

Aila Vähämaan kuva-arkisto