Mistä ja miksi työntekijät tulivat ”Jokiyhtiöön”?

Naisia tärkeässä työssä voimalaitoksia rakennettaessa, kun ”patoja ankkuroidaan joen pohjaan”. Syvyyssukeltajille pumpataan ilmaa Pyhäkoskella. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto

Suuret työmaat harvassa 1930-40 luvuilla

1930-luvulla Suomessa oli yleisen maailman tapaan niukkuutta ja puutetta kaikesta. Isoja työmaita oli harvassa ja varsinkin Pohjois-Suomi eli vielä paljolti maa- ja metsätalouden varassa. Isot joet antoivat kalaa, mutta jokivarren kylät olivat pieniä ja harvaan asuttuja. Oulujoen vesistö oli toki ollut teollisuuden kasvun myötä kiinnostuksen kohteena jo pitkään. Sähkön tarve kasvoi nopeasti koko 1900-luvulla, kun Suomi alkoi teollistua vauhdilla. Aluksi rakennettiin Etelä-Suomen koskia, kun teollisuus oli keskittynyt sinne. Vähitellen painopiste siirtyi pohjoisemmaksi. Varsinkin sotavuosien aikana ja niiden jälkeen pohjoisten isojen jokien hyötykäytön suunnittelu ja rakentaminen alkoi toden teolla.

Sota-aika oli ratkaiseva Oulujoen pitkäaikaisten rakentamissuunnitelmien toteuttamista ajatellen. Maahan oli saatava lisää energiantuotantoa. Rakentamista oli paljon valmisteltu koko 1900-luvun alku. Nyt piti saada rattaat pyörimään. Perustettiin ennen näkemättömän suuret työmaat erämaihin, korpiin missä ei ollut juuri ketään eikä juuri mitään. Aloitettiin jokien valjastaminen energiantuotantoon.

Telttakylä oli aluksi joidenkin yksin liikkuvien työntekijöiden asumus ennen kuin majoitustilat valmistuivat, niin myös Jylhämässä. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto

Työntekijöistä pulaa aluksi

Koska tuohon aikaan rakentaminen oli työvoimavaltaista, tarvittiin paljon tekijöitä. Mutta mistä harvaan asuttu jokivarsi yhtä äkkiä saisi tuhansia rakentajia liikkeelle? Olisiko maa- ja metsätöistä saatavissa sellaisia määriä osaavia rakentajia? Lähes joka jokivarren talosta löytyi rakennusväkeä, mutta työmaiden väkiluvun kasvaessa sekä Muhoksella että Vaalassa tuhansiin, alkoivat työmaat luonnollisesti kiinnostaa ihmisiä ympäri Suomen. Puhuttiin jopa ”Klondyke -vaelluksesta”, koska olosuhteet työmailla ja väen asuttamisessa olivat välillä erittäin haastavat. Varsinkin alussa asuminen saattoi olla jopa telttamajoituksen luokkaa.

Yksi merkillinen ja erikoinen aika voimalaitostyömailla oli sodan aika. Miehet oli komennettu puolustamaan isänmaata. Lähes jokainen rivikelpoinen mies oli rintamalla. Oli vaikeaa saada tekijöitä työmaille, kun ei ollut, mistä ottaa. Silloin moni nainen joutui ottamaan miesten paikan: olemaan milloin betonin sekoittajana ja lapioijana rakennustyömaalla, milloin sukeltajan apumiehenä sukellustöissä tai milloin sahalla lautapoikana. Myös varastomiehenä tai konttorin esimiehenä saattoi olla toimenkuvaan sopiva nainen. Mutta hommat hoituivat. Samoin erityismaininnan ansaitsevat lukuisat eläkeikäiset miehet, jotka eivät kelvanneet rintamille. Esiintyi myös sitä, että nuoret pojanklopit ilmoittivat ikänsä ”vanhemmaksi”, jotta saivat työtä.

Työnjohtaja-eläkeläinen- työssä ottaa vastaan työnhakija-eläkeläisen. Forsblom’s kontor. Pyhäkoskella. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto

Mistä työntekijät

Tuohon kiivaimpaan rakennusaikaan valtakunnassa oli menossa ”suuri karjalaisten asuttaminen ja uudelleen sijoittamisen aika”. Satoja tuhansia ihmisiä sai lähteä kodeistaan Karjalasta ja asettua uusille sijoilleen. Muhokselle muutti paljon karjalaisia.

Koulutus uusiin tehtäviin tapahtui paljolti työtä tekemällä. ”Työ tekijänsä neuvoo” oli periaatteena. Toki opastusta ja koulutusta piti työnantajan paljon järjestää. Jopa niin, että virallista ammattiopetusta annettiin yhtiön toimesta nuoremmille, kun sitä ei ennestään ollut kunnassa saatavilla. Ja jotta jatko olisi turvattu ja viihtyvyys varmistettu, perustettiin voimala-alueille kouluja ja muita tarpeellisia palveluja yhtiön toimesta.

Toinen selkeä alue, josta jokivarren työmaille siirtyi paljon väkeä, oli Etelä-Pohjanmaa. Sieltä muutti kymmeniä perheitä työn perässä suurtyömaille. Pohjanmaa oli tunnettu yrittämisestä ja ”työnteosta missä vain.” Suurille Pohjois-Suomen ja Koillismaan tukkisavotoillekin oli virrannut satoja miehiä metsätraktoreineen aina talvisin.

Myös aikaisemmin rakennetulta Vuokselta tuli joitakin voimalaitosrakentajia, jotka jo osasivat vesirakentamisen jalon taidon. Ja täytyy myöntää, että yllättävän hyvin sana kiiri valtakunnassa yleensäkin sitä mukaan, kun iso rakennusbuumi toden teolla alkoi levitä yleiseen tietoisuuteen. Niille osaajille ja yrittäjille, jotka vain hakivat työtä, oli tiedossa vuosiksi varma työpaikka. Työtä kyllä riitti.

Etelä-Pohjanmaalta tulivat miehet autoineen urakoimaan voimalaitostyömaille. Louhoksen siirto käynnissä Jylhämässä. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto

Työmaat massiivisia hankkeita

Voimalaitostyömaita sanottaisiin nykytermein ”suurhankkeiksi”. Ensinnäkin niissä oli pitkä aikajänne. Useimmiten Oulujoella ja Kemijoella puhuttiin kymmenistä vuosista ja nykyrahassa monen miljardin rahasummista. Toiseksi väkimäärät: töissä oli kerralla tuhansia tekijöitä - parhaimmillaan yli 2000 henkeä per laitos -  ja sen lisäksi vielä vilkastuivat muut palvelut alueilla huomattavasti. Kuntien väkiluvut kasvoivat 1950-luvulla jokivarressa kolmanneksella normaalista. Alueella oli ympäri Suomen kerääntynyttä väkeä, joka sai aikaan positiivisen ”heimojen sekamelskan”.

Työmaat tosiaan olivat aluksi erittäin työvoimavaltaisia. Tämä johtui siitä, että tällaisiin töihin ei oltu seuduilla totuttu. Viljan viljely ja kalastus kyllä osattiin, mutta ei välttämättä maanrakennusta, vesirakentamista tai sähkön tekemistä. Ja ennen kaikkea koneita ei ollut kovinkaan helposti saatavilla auttamaan perusrakentamista. Amerikasta ja Euroopan muista maista haettiin työskentelymalleja ja tarvikkeita, siis isoja koneita. Jotta työ sujuisi nopeammin, yhtiö itse hankki aluksi melkeinpä kaikki koneet työmaille, mutta jo 50-luvulla alettiin ostaa esimerkiksi kuorma-autopalveluja yksityisiltä. Myös paljon muita palveluja hankittiin tyylillä ”kone ja mies”. Kun sotakorvausteollisuus pääsi Suomessa vauhtiin, alkoivat tarjottavat ulkopuoliset palvelut nopeasti lisääntyä.

Työmahdollisuudet olivat paikkakunnilla, missä voimalaitoksia rakennettiin, erittäin hyvät. Muistelen isäni kertoneen, että yksittäisillä työnjohtajilla saattoi olla kymmenittäin työhakijoita parhaimpina päivinä. Samoin ryntäystä oli havaittavissa, kun sota loppui ja miehet palasivat rintamilta. Lähes jokainen, joka vain halusi töitä ja pystyi siihen, sai paikan. Toki hakijoissa oli ns. lentojätkiä ja onnenonkijoita, mutta sellaiset eivät viikkoja pitempään saaneet olla.

Vakiintumisen aika

Kun tultiin voimalaitos kerrallaan käyttövaiheeseen, saattoi usein käydä niin, että ”vanhasta rakentajasta” tehtiin kouluttamalla ”käytön ammattilaisia”. Rakentaja oli sen verran jo juurtunut ja tottunut töiden lomassa uusiin saappaisiin, että tuleva työ kävi ammattimaisesti ja osaavasti. Joskus tarvittiin erityiskoulutusta ja ehkä jopa tutkintoa, mutta sekin järjestettiin. Meni muutama vuosikymmen, ettei juuri yhtään henkilöä tarvinnut pestata ulkopuolelta. Niinpä eläkeläisiä kertyi tällä tavalla iso määrä 1980-luvulle tultaessa.

”Jokiyhtiö” tunnettiin myös työnantajana, joka tarvittaessa koulutti työntekijät ammattiinsa. Jos jonkin ammattiryhmän kohdalla ei ollut paikkakunnilla tarjontaa, yhtiö järjesti tavalla tai toisella itse koulutusta. Esimerkiksi sähköalan ammattikoulutus järjestettiin monena vuonna omin voimin. Ja omakohtaista kouluttautumista tuettiin voimakkaasti.

Kaukokäyttö, automaatio, digitalisaatio ja Internet söivät lopulta henkilöstön minimiin vuosituhannen vaihteessa. Työt loppuivat ja koneet jauhavat etäohjattuina edullista säätösähköä valtakunnan verkkoon. Mutta rakenteet pysyvät monumentteina ja muistuttavat meitä valtavasta urakasta luonnonvoiman kimpussa. Vesivoimahan on tarkalleen ottaen ”puhdasta aurinkovoimaa”, sillä veden kiertokulku ei ilman aurinkoa onnistu.

Lähteet:

Vesivoimaa Oulujoesta 50 vuotta -kirjan (1991) henkilöstöhaastattelut