Oskari ja Ida Pollarin tie Muhokselle

Mummosta ja papasta on vain yksi valokuva, sekin epäselvä Saarijärvi-kirjassa. Valokuvassa lukee, että seppä raudoittaa kärryn pyörää. Kuvan pitkä nainen olisi hyvin todennäköisesti mummomme ja miehistä toinen isoisämme, seppä. Kuva Saarijärvi -kirjasta.

Saarijärven aika

Isämme Oskar Pollarin syntymäpaikka on Saarijärven Kolkanlahti. Kylän luonnonympäristö vesistöineen on upea ja rakennettu ympäristö on kulttuurihistoriallisesti merkittävä. Se tunnetaan Runebergin kesäpaikkana 1820-luvulla. Hän oli säätyläistalon kotiopettajana ja samassa talossa on nykyisin Saarijärven säätyläiskotimuseo. Kolkanniemessä on myös K.V. Reniuksen ja Bertel Jungin suunnittelema vuonna 1904 valmistunut pappila.

Kolkanlahden kansakoulu perustettiin 1914, mikä oli sopiva ajoitus 11-vuotiaalle Oskarille. Päättötodistuksen kiitettävin arvosanoin hän sai toukokuussa 1918 sisällissodan päättymisvaiheessa. Sama koulu toimii edelleen, tosin viimeistä lukuvuotta tällä hetkellä.

Miksi isän nimi, Oskar Pollari, löytyy Hyytiäisten laajasta sukukirjasta? - Ei se ollut sen ihmeellisempää: Juho Hyytiäinen oli perinyt uuden sukunimen, kun hänen äitinsä Maria Sofia Iisakintytär meni uuteen avioliittoon Esaias Pollarin kanssa. Molemmat olivat leskiä. Verenperimä liittyy siis enemmän Hyytiäisten sukuun. Mikkelistä Saarijärvelle muuttaneen suvun kantaisänä voidaan pitää Heikki Hyytiäistä, joka vuonna 1552 on merkitty Saarijärven Kiimasjärven asukkaaksi. Heikki toimi Kustaa Vaasan ohjeen mukaisesti: talonpojilla oli lupa ottaa erämaat haltuun kuninkaan nimeen.

Oskarin isä, Juho Hyytiäinen-Pollari, oli Kolkanniemen pappilan torppari ja seppä. Pappilan torpparina olo ei ollut ongelmatonta. Professori Mauno Jokipii kirjoittaa Saarijärvi-kirjassa: ”Syksyllä 1901 sanottiin irti kuusi torpparia… irtisanominen tuli yllätyksenä ja kuohutti mieliä muidenkin kuin torppareiden keskuudessa. Oli ennenkuulumatonta, että pappi oli mukana sellaisissa teoissa. Olihan nimenomaan sovittu, että torpparit saisivat pitää mökkinsä ja viljellä niitä kuin omiaan. Asiasta syntyi pitkällinen oikeudenkäynti.”

Oskar suoritti asepalveluksen 20-vuotiaana. Armeijan jälkeen piti löytää työtä muualta, kun pienen kotitorpan isännyys meni vanhimmalle pojalle. Oskar oli yhdeksänlapsisen suurperheen viidenneksi vanhin lapsi. Kolkanniemen kansakoulun päättötodistus olisi oikeuttanut jatko-opiskeluun, jos siihen olisi ollut varaa. Hän oli oppinut paljon kädentaitoja, esimerkiksi hirsirakennusten salvokset ja lohenpyrstöliitoksetkin. Niin hän lähti Viipuriin ja ilmeisesti oleskeli myös Imatralla, jossa voimalaitostyöt oli aloitettu 1920-luvun lopulla.

Viipurin aika

Sukututkimuksista Oskar tuskin tiesi mitään Viipuriin muuttaessaan. Sukua oli ollut Viipurin lähellä Muolaassa. Sieltä oli tuotu hevoskärryillä tuotteita Viipurin torille. Sukua oli sitten muuttanut Kannakselta Mikkelin Vesulahdelle.  

Kansalaissodan jälkeen 1930-luvun kehitys antoi toivoa paremmasta. Oskarin ja erään Ida Hukkasen tiet kohtasivat 1930-luvun puolivälissä Viipurissa, mahdollisuuksien kaupungissa. Työtä kannatti tulla hakemaan kauempaankin.

Ida Hukkanen tätinsä kaupassa Viipurissa. Kuva: Perhealbumi

Ida Hukkanen on kotoisin Vieremältä. Äitinsä kuoleman jälkeen nuoren Idan oli otettava vastuu maalaistalon emännän tehtävistä ja pikku siskonsa hoidosta. Kun isä avioitui uudestaan, Ida lähti pikkusisko Katri mukanaan Viipuriin tätinsä kauppaan töihin. Ida lauloi Viipurin kirkkokuorossa, jossa hänellä oli tärkeä korkean sopraanon rooli. Muhoksen kodissa myöhemmin kuulimme usein hänelle rakkaita hengellisiä lauluja. Myös kaunis Monrepos´n puisto tuli usein esiin Idan puheissa, kaipauksella.

Retkellä Imatrankoskella. Kuva: Perhealbumi

Ida ja Oskar menivät naimisiin Viipurissa. Nuoripari muutti Kolikkoinmäen kaupunginosaan, joka oli tuhoutunut pahoin sisällissodassa. Eero syntyi Viipurissa vuonna 1937.

Valokuvassa on yksivuotias Eero, josta hän itse sanoo: ”hyvin on poikaa hoidettu”. Muhoksella kasvua kertyi huimasti lisää. Keskikoulun liikunnanopettaja kirjasi kasvutulokseksi terveyskorttiin 194 cm. Kuva: Perhealbumi

Talvisota pakotti nuoren perheen pakenemaan. Lähtöön annettiin aikaa vain puoli tuntia. Pullat jäivät uuniin. Turvapaikka löytyi Vieremältä Idan veljen luota, Toivo Hukkasen tilalta. Talvisodan jälkeen myös Oskar tuli Vieremälle Idan kotitilalle. Tilanne muuttui ratkaisevasti valoisammaksi, kun perhe muutti Kajaaniin, jossa Oskar sai töitä Kajaani Oy:ssä.

Ida, Oskar, Eero ja Yrjö välirauhan aikana Kajaaninkatu 13:ssa Kajaanissa. Kuva: Perhealbumi

Muhoksen aika

Leppiniemen voimalaitostyömaalle timpuriksi palkattu Oskar pääsi soutamalla Pyhäkosken yli tai riipusillan kautta. Niin myös pojat muistavat tehneensä. Niin tekivät riippusillalta tuhannet matkailijat, jotka ihailivat 15 metriä korkealta sillalta koskiveneitä kuohuissa ja tervan kuljetusveneitä Ouluun tai kalastajien mahtavia lohisaaliita.

Ajautuminen jatkosotaan kesällä 1941 hiljensi Pyhäkosken voimalaitostyömaan osittain. Naistyövoimaa lisättiin, myöhemmin käytettiin sotavankeja. Ammattimiehet olivat osittain rintamalla, osaksi voimalaitostyömaalla. Niin teki Oskarikin. Pyhäkosken voimalaitos valmistui 1949.

Sodan aikana Oskarin perhe asui Lassilan talossa viisi kilometriä voimalaitostyömaan yläpuolella. Vuokratiloissa ei ollut mukavuuksia. Pikku sähkömiehet, Eero ja Yrjö, tuottivat sähköä pyörittämällä polkupyörän takaratasta, joka dynamon kautta tuotti äidille valoa kotiaskareissa.

Tieto rintamamiestontista, joka ei ollut suurensuuri, vain 0,39 ha, oli tärkeä uutinen. Äiti oli heti valmis: ”Ostetaan lehmä, siellähän on yhteislaidun ja pojat kyllä hoitavat lehmän kuljetuksen.”

Ida-äiti ja lehmä. Kuva: Perhealbumi

Oman talon rakentamisessa isä sai kiitettävästi talkooapua. Vaikea ja työläs oli vesijohdon vetäminen aseman vesitornilta puolentoista kilometrin päähän Tillmannin sahalle, vaikka hanke oli seutukunnan yhteinen. Suorien mäntytukkien sisään kairattiin kahden tuuman reiät. Ongelmia tuli kaivannoissa, joiden seinämät osin sortuivat. Myöhempinä vuosina tuli keskeytyksiä vedentulossa, kun putkethalkeilivat.

Ammattiyhdistysmies Oskar Pollari nautti laajaa luottamusta. Hän oli noussut Muhoksen rakennustyöväen osaston puheenjohtajaksi. Kannatus tuli enimmäkseen Leppiniemen voimalaitostyömaan rakentajilta, timpureilta.

Oulujoki Oy:n timpureita. Oskar Pollari eturivissä ensimmäinen vasemmalta. Kuva: Perhealbumi

Oskar oli myös kirkonkylän kansakoulun johtokunnan puheenjohtaja. Tehtävään hänet oli valinnut vasemmistoenemmistöinen kunnanvaltuusto. Työläisperheen kotiin tuli oululainen Kansan Tahto. Vappumarssille muistaa Toivokin osallistuneensa 10-vuotiaana kerran isän kanssa.

Oskar teki melkein kaiken itse, muun muassa lapsille ns. hikilautasukset puusta ja luistimet raamisahan terästä, joka kiinnitettiin puualustaan ja joka puolestaan kiristettiin kenkään remmillä. Toimeliaita olivat Viipurissa syntyneet pojatkin: molemmat hakeutuivat Muhoksen kirkonkylän Rantasen elokuvateatteriin töihin, Eero elokuvakoneen käyttäjäksi ja Yrjö ovivahdiksi. Näin etuna tulivat ilmaiset elokuvat. Omat valokuvat pojat kehittivät saunan pimiössä. Hyvin itse kehitetyt kuvat ovat säilyneet muistoina yli 60 vuotta.

Hiihtoretkellä Rokualla Jurvakaisen kaupan henkilökunnan kanssa. Takarivissä sauvoihin nojaamassa Eero ja Toivo. Kuva: Perhealbumi

Keskikoulun opettajat ja oppilaat pesäpallon ystävyysottelussa. Lukkarina on Eero Kokko, joka siirtyi Oulujoki Oy:n sosiaalipäälliköksi. Kuva: Perhealbumi

1950-luvun puolivälissä tuli kauppias Antti Jurvakainen kotiimme esittelemään uuden Iin kaupan rakennuspiirustuksia. Oskar ei kuitenkaan ottanut urakkaa, koska hän ei ollut enää hyvässä hapessa.

Oskar kuoli joulukuussa 1959 Oulun lääninsairaalassa. Hänen viimeiset sanansa olivat: ”Käy sinä niitä kouluja.”

Miltä elämä maistui perheen lapsille sodan jälkeen?

Ruokaa, vaatteita ja leikkikavereita riitti. Kaikki oli ihan hyvin, kun muusta ei tiennyt. Leikit keskeytettiin klo 11.55, kun radiosta tuli Kalle-Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailut vakiokuulutuksin: ”Jatkuu huomenna!”

Meillä ei ollut omaa radiota vielä 1952, jolloin tuli olympiakisojen avajaiset. Hyvän naapurimme Hemmin radioyhteys toimi. Sukulaismies Toivo Hyytiäinen heitti keihäässä olympiapronssia. Muutoin, naapurissa asuvasta sairaanhoitaja Kerttu Hemmistä tuli myöhemmin oululainen kansanedustaja. Kohokohta oli Miss Universum Armi Kuuselan vierailu. Pyhälinnassa oli suuri kansanjuhla, jossa Armia ja filippiiniläistä Giliä kansa ihasteli.

Kulttuurien kohtaaminen näkyi koulussa ja urheilussa

Muhokselle tuli paljon siirtolaisia Karjalasta. Voimalaitostyömaat toivat kädentaitajia, kirvesmiehiä, metallimiehiä, teknikoita ja insinöörejä. Karjalasta tuli runsaasti maatilansa ja kaiken omaisuutensa menettäneitä.

Muhoksen kirkonkylän koulun oppilasmäärä kaksinkertaistui 1950-luvun alussa. Kirkonkylän Ponkilan koulun oppilaista puolet oli siirtolaistaustaisia. Koulukuva Perhealbumista

Kulttuurien sulautumisyhteisö toi uutta voimaa ja osaamista. Kulttuurin vahvistuminen näkyi hyvin urheilussa. Painija Tapio Sipilä toi maailmanmestaruuden ja olympiahopeaa. Muhoksen Voiton painijoukkue saavutti SM-voittoja. Joukkueessa oli useita painimestareita, siirtolaistaustaisia nuorukaisia, jotka asuivat Kylmälänkyläntien varrella Eeron naapureina, kuten Kaakot ja Hämäläiset. Leppiniemessä toimi Pyhäkosken Pyörre.

Tunnetuin hiihtäjä oli Senja Nuolikivi (o.s. Pusula), Suomen viestijoukkueen olympiamitalisti vuonna 1964. Hän hiihti useita SM-mitaleita ja edusti Muhoksen Laitasaaren Vetoa.

Muhoksen Urheilijat pelasi 1950-luvulla mestaruussarjassa. Muhoksen Voitto puolestaan saavutti useita mitalisijoituksia TUL:n mestaruussarjassa. Mestaruus tuli vuonna 1962. Ystävyysottelut Muhoksen hegemoniasta olivat aina tiukkoja. Toivo Pollari pelasi Voiton joukkueessa.

Joukkueissa oli useita pelaajia, joilla oli siirtolaistausta ja yhteinen nimittäjä: työpaikka Oulujoki Oy:ssä. Yhtiön palkkalistoilla oli Muhoksen Urheilijoiden lukkari Kaarlo Kolehmainen ja kovalyöntinen Matti Piippo. Muhoksen Voitossa kilpailivat betoni- ja maalaboratorion Teuvo Keinänen ja Teuvo Alakylmänen, joka oli myös mestaripainija.

Leppiniemen ja Jylhämän voimalaitokset kilpailivat useissa lajeissa. Eero Pollari muistaa lentopallo-ottelut, joissa hän itse pelasi. Leppiniemi-Jylhämä ottelut hiihdossa ja shakissa keräsivät runsaasti osanottajia.

Voimalaitosten rakentamisen merkityksestä

Näkemykseni noudattanevat kuntapäättäjien ajatuksia Oulujoen koskien valjastamisessa. Sodan jälkeen tehtiin maamme selviytymishistoriaa. Suomi piti saada nousuun. Sotavelat oli maksettava. Siirtolaiskysymykset ja rintamamiesasutus oli hoidettava. Vammautuneita sodasta palanneita ja monella tavalla sairaita perheitä oli paljon.

Yritän ajatella isäni tilannetta sota-aikana ja sen jälkeen. Hän teki aivan oikein muuttaessaan perheineen sodan jaloista Muhokselle, jossa oli töitä ja toimeentuloa tarjolla. Verotulojen kasvu oli hyväksi Oulujokilaakson kunnille, jotka saattoivat asteittain panostaa koulutukseen, sosiaalipalveluin, terveydenhuoltoon, kunnallistekniikkaan.

Paikalliskulttuuriin maassamuuttajat sopeutuivat nopeasti ja antoivat kehittämispanoksensa.

Ympäristöasioita otettiin huomioon rakennusluvissa, kuultiin asianosaisia lakien mukaan. Eriäviä näkemyksiä kompensaatiovaatimuksineen on ollut tietysti kysymyksissä, jotka liittyivät lohen kalastukseen, tervankuljetukseen, matkailuun ja vesialueiden lunastuksiin.

Aikanaan päättäjät tekivät vahingossa ympäristöteon valitsemalla puhtaan vesienergian. Voimalaitosten rakentamisesta hyödyt ovat moninkertaiset verrattuna haittoihin.

Omankin kehitykseni ja sosiaalisen nousun kannalta oli tärkeää, että Muhokselle saatiin lukio. Leppiniemen voimalaitoksen henkilökunnan lukiovaatimuksilla lienee ollut painoarvoa. Alkuvaiheessa opiskelijoita tuli naapurikunnista: Tyrnävältä, Vaalasta, Puolangalta, Utajärveltä ja Kestilästä.

Toivo Pollari, ex-koulutoimenjohtaja ja eläkeläinen Helsingistä