Oulujoki Osakeyhtiö Oy:n sahat ja puutavaran hankinta

Tukinajoa hevospeleillä uittoa varten, josta ne siirtyivät joen virrassa eteenpäin. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.

 Vientisahat ja tukin uitto

Puu on kautta aikojen ollut tärkeä raaka-aine sekä rakentamisessa että kaupankäynnissä. Jo 1500-luvulla Suomesta vietiin puuta Eurooppaan ja varsinkin naapurimaihin. Puuta saatiin aluksi lähimetsistä, mutta välimatkojen kasvaessa puun uitto nousi tärkeäksi kuljetusmuodoksi varsinkin jokivesissä, myöhemmin myös järvissä. Kun puuta alettiin toden teolla jalostaa teollisesti eri rakennustuotteiksi, nousi sahoja isojen jokien varrelle ja jokisuille. Myös pieniä sahoja rakennettiin pikkukoskien rannoille lähinnä kyläläisten omaan käyttöön.

Puun uitto lisääntyi, kun jokisuille meren rannikolle perustettiin isoja vientisahoja 1800-luvulta lähtien. Tukit pantiin liikkeelle latvavesiltä ja kaukaisista erämaista pikkupuroja pitkin. Etenkin purojen tammeaminen eli patoeminen mahdollisti kevätuiton kaukaakin pääjoista. Puun matka saattoi kestää vuosia, mutta puu ei menettänyt arvoaan vedessä talvehtiessaankaan.

Kun tukin uitto lisääntyi, jokiväyliä piti kunnostaa. Pohjanmaan pääjokiin perustettiin ”uittoyhtiöitä”, jotka huolehtivat puutavaran toimittamisesta sahoille. Uiton olosuhteiden parantamiseksi jouduttiin monia koskia ja matalikkoja perkaamaan pääväylilläkin. Monesti myös oiottiin hankalia koskiosuuksia kaivamalla kanavia ja oikoväyliä.

Uitto oli aluksi irtouittoa, mutta suurissa joissa oli myös paljon tukkien lauttausta, jolloin puun hävikki oli minimaalinen. Suurimmilla joilla kalastus ohjasi uiton vuotuiskiertoa. Kalastajien kanssa syntyneitä ristiriitoja jouduttiin selvittämään jopa valtakunnan tasolla. Aina kuitenkin päästiin sopuun.

Uitto oli aikoinaan lähes ainoa tapa kuljettaa puuta sahoille. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto

Tukkilautta Pyhäkoskessa. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto

Vesivoimalaitokset ja uitto

Muinaisten lakien ja määräysten mukaan lohijokiin ei saanut rakentaa poikkipatoja. Aluksi Suomen jokien vesivoimalaitokset käyttivät kylkipadon avulla vain osan joen vedestä. Tuolloin uitto ja voimatuotanto oli helppo yhdistää. 1900-luvulla sähkön käytön kasvaessa alkoi suurvoimaloiden rakentaminen. Jotta poikkipadon pystyi rakentamaan lohipitoisiin jokiin, tarvittiin uusia toimia ja määräyksiä, jotka huomioivat joen muut käyttömuodot - uiton ja kalastuksen.

Jokiuittoa kehitettiin 1940-luvulta lähtien yhdessä voimayhtiöiden kanssa. Oulujoella irtouitto vaihtui nippu-uitoksi 1960-luvun alussa. Puun kulku Oulun seudun suurille sahoille oli näin turvattu.

Irtouittoa Pyhäkosken voimalaitoksen ohi. Kuvat: Fortum Oyj:n arkisto

Nippu-uittoa. Kuvat: Fortum Oyj:n arkisto

Puiden myyjät vähissä

Oulujoen vesivoimarakentaminen alkoi pahimpaan mahdolliseen aikaan 1930-luvun laman jälkeen. Lähes kaikkialla oli puutetta lähes kaikesta. Rakentaminen oli ollut vähäistä. Investointeja ei kukaan oikein tahtonut aloittaa. Aika ei ollut otollinen Oulujoen vesivoimarakentamiselle. Mutta oli pakko saada sekä energiaa että töitä.

Puutavaraa tarvittiin paljon perinteisessä talorakentamisessa ja sahoja oli syntynyt tasaisesti eri puolille Suomea. Niiden tuotanto oli kuitenkin laman aikana ajettu alas, koska vienti ulkomaille ei vetänyt. Puusta oli paikoin pulaakin, kun vuosisatainen tervanpoltto oli verottanut rankalla kädellä kylien ja jokivarsien metsiä ja isot firmat olivat vuosikymmeniä vieneet rakennuspuutavaraa pääkaupunkiseudun ja ulkomaiden tarpeisiin.

Oulujoki Oy pyrki ostamaan puutavaraa vapailta markkinoilta, mutta tarve oli niin suurta, että minkään kaupan tai sahan varastot eivät siihen olisi riittäneet.

Vaalan saha MML:n ilmakuvassa vuodelta 1954. Saha sijaitsi Oulujoen suussa nykyisen kirkonkylän rannassa. Puun varastoalueet näkyvät sahan ympärillä.

Oma sahaustoiminta

Oulujoki Osakeyhtiö perusti 1940-luvun alussa kaksi omaa sahaa - toisen Pyhäkoskelle ja toisen Vaalaan - sinne, missä rakennustyötkin ensimmäisinä alkoivat. Sahat olivat täysimittaisia ja teknisesti uudenaikaisia sahoja. Niissä molemmissa työskenteli kymmeniä työntekijöitä, etupäässä paikallista väkeä. Sahojen puun ostoon perustettiin oma metsäosasto ja puunhankintaryhmä.  Ryhmä käsitti työnjohdon, metsureita ja kuljetusväkeä. Monet työntekijät, jotka usein olivat paikkakuntalaisia, olivat tottuneet maalaistaloissa metsätöihin. Sahat siis antoivat runsaasti työmahdollisuuksia lähiseudun miehille.

Yhtiön omien sahojen puutavara hankittiin ostamalla leimikoita. Aluksi tukkipuu löytyi paikallisilta maanomistajilta, yksityisiltä ja yhtiöiltä, mutta vuosien saatossa puuta hankittiin kauempaakin. Etäisimmät isot leimikot olivat Savossa Iisalmen liepeillä ja Kainuun perukoilla. Parhaimmillaan Oulujoki Osakeyhtiön metsäosastolla oli puolensataa metsuria töissä.

Vaalassa saha sijaitsi Oulujärven rannassa, missä ennenkin oli ollut uitto- ja sahaustoimintaa. Myllynrannan saha oli 1800-luvun lopussa kapasiteetiltaan pieni vesisaha, jonka tuotanto hiipui pikkuhiljaa. Se ei missään nimessä olisi riittänyt voimalaitosrakentajien tarpeisiin. Sen tilalle rakennettiin uusi ja ajanmukainen tuotantolaitos.

Pyhäkosken voimalatyömaa ja saha MML:n ilmakuvassa vuonna 1946. Saha sijaitsi rautatien piston varressa keskellä alhaalla. Saha-alueella oli kymmeniä rakennuksia ja varasto oli levittäytynyt Hietaniementien varteen.

Pyhäkosken saha puolestaan rakennettiin ”sisämaahan” voimalaitostyömaan kylkeen Hietaniemen tien varteen. Sahat vaativat runsaasti tilaa varastoida ja käsitellä kuivattava puutavaraa.  Valtavia 4-5 metriä korkeita ”taapeleita” oli saha-alueilla kymmeniä ellei satoja. Yhden voimalaitoksen rakentamiseen tarvittiin noina aikoina noin 7000 standardia puutavaraa eli kolmisen miljoonaa juoksumetriä lautaa.

Sisäkuva Pyhäkosken sahalta. Kuva: Vuokko Nenosen arkisto

Sahoilla tarvittiin paljon työvoimaa. Sahoilla töissä oli aluksi vanhanpuoleisia miehiä, koska sota vaati rivimiehiä, mutta myös topakoita maatalojen naisia. Ammatteja olivat sahurit, perämiehet, syöttömiehet, järjestelijät, lajittelijat, taaplaajat, kirjaajat, höylääjät ja paljon muita apulaisia. Itse saha sijaitsi katetussa rakennuksessa, mutta muu toiminta tapahtui paljolti ulkotiloissa. Sahauksen jälkeen laudat, lankut ja parrut siirrettiin vaunuihin, joilla ne kuljetettiin kuivattavaksi. Vaunut olivat joko kevytratavaunuja tai kumipyöräisiä vaunuja. Lautatavaran pinoaminen oli tarkkaa työtä. Tapulin pohja tuli olla ehdottomasti vaakatasossa ja lautakerrokset suoria, jotta lauta kuivui suoraksi. Sahauksesta saatava jätepuu poltettiin alueen lämpölaitoksilla.

Kaikki betonimuotit ja rakennustelineet rakennettiin puusta, toisin kuin nykyään. Peruspuutavaraa meni rakennuksille valtavasti. Raakalautaa myös höylättiin eri tarpeisiin. Sahat kävivät vuosia kolmessa vuorossa, jotta puun tarve voimalaitostyömailla pystyttiin täyttämään. Pyhäkosken saha tuotti aikoinaan puutavaran Oulujoen kolmelle alimmalle ja Vaalan saha kolmelle ylimmälle voimalaitokselle.
Puuta voimalaitostyömailla kului aivan valtavasti. Jokaisen voimalaitoksen rakentamiseen tarvittiin kolme miljoonaa juoksumetriä tavallista lautaa. Nauloja niihin kului 250 000 kg yhtä laitosta kohti. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto

Omat metsät ja niiden hoito

Oulujoki Osakeyhtiö sai koski- ja rantatilojen ostojen myötä paljon myös metsämaita omistukseensa. Kun ensimmäisten voimalaitosten rakentaminen alkoi olla valmista, osa metsätyöporukoista siirtyi savotoimaan yhtiön omia metsiä. Niitä kun oli kertynyt tuhansia hehtaareja koko Oulujoen ja yläpuolisten vesien varsilla. Metsille tehtiin hoitosuunnitelmia. Isona periaatteena oli, että metsiä ei ylenpalttisesti hävitetä, vaikka kovaa puun tarvetta puulla riitti aina 1960-luvulle asti. Hakkuut yleensä oli pääosin harsintahakkuita. Näistä metsistä tulikin aikojen kuluessa mallimetsiä ja kunnon ulkoilualueita.

Oma lukunsa metsien hoidossa oli Utasen alakanavan metsittäminen. Kanavan ja kaivuumassojen rinteet olivat vielä 1960-luvulla kuin kuumaisemaa. Tutkimusten, kokeilujen ja osaamisen avulla ne saatiin kasvamaan komeasti puuta. Asia, johon juuri kukaan ei aikoinaan uskonut, mutta nykyään voi todeta, että ”totta se on”. Pelkät kivikkoiset rinteet ja kivirakat kasvavat nyt komeaa metsää. Toki rantametsät ovat olleet muutenkin hyvin hoidettuja aina 2000-luvun vaihteeseen saakka.

Ammattikunnat

Puunjalostuksen alkupäässä olivat voimalaitosyhteisössäkin metsurit. Aivan alussa puunkaatajien työ oli raskasta käsityötä. Ei voinut valita säitä vaan kesällä mentiin työmaille, satoi tai paistoi ja talvella oli kovat pakkaset tai vesikelit. Usein metsurit työskentelivät pareittain ja heillä oli apuna justeeri, kirves ja Suomen hevonen. Myöhemmin tulivat moottorisahat ja alkeelliset traktorit. Monet näistä miehistä saivat ”valkeat sormet” tai selkäviat ja usein joutuivat ennenaikaiselle eläkkeelle. Muistan ainoastaan yhden metsurin, joka ”saatettiin” vanhuuseläkkeelle.

Seuraavana puutavaran jalostuksessa oli sahan työväki. Mestarin alaisena saattoi olla 30-50 erilaista työntekijää. Alkuvuosina nämä ”sahan miehet” olivat naisia, kun sota sitoi riskeimmät maatalon pojat etulinjoille. Vain muutamat raskaimmat vaiheet olivat miesten vastuulla.

Erityisammattitaitoa vaativaa työtä oli puiden arviointi ja itse sahan taitava käyttö. Oli iso ero hyvien ja huonojen sahureiden välillä: huono sahanohjaaja saattoi hukata puuta hyvään verrattuna kymmeniä prosentteja. Naisilla oli tärkeä rooli lautojen vastaanotossa ja lajittelussa sekä taaplaamisessa eli kuivamaan laittamisessa. Erilaatuiset ja -kokoiset laudat piti lajitella huolella ennen kuin ne kärrättiin tarhaan. Se oli aikansa tärkeän perusraaka-aineen – lautatavaran - sen aikaista laadunvalvontaa.

Sahoilla myös höylättiin lautatavaraa vaativampiin kohteisiin. Höylätavara piti saada sisätiloihin kuivumaan ennen käyttöä. Jos jossain työkohteissa tarvittiin muuta kuin kotimaista puuta, oli se ostettava lähikaupunkien rautakaupoista tai suoraan maahantuojilta. Vieraita puulajeja suosittiin voimalaitosten viimeistelyssä. Myös vanerituotteiden käyttö oli melko runsasta.

Tärkeä puuhun ja rakentamiseen liittyvä ammattikunta olivat kirvesmiehet. He hallitsivat niin telineiden ja betonimuottien teon kuin myös rakennusten sisustuksien ja kalusteiden teon. Kokemuksen myötä nämä työt opettivat miehiä niin, että kirvesmiehistä tuli erikseen talonrakentajia tai puuseppiä. Valtava on se kirjo kalusteita, mitä esimerkiksi puusepät verstaillaan tekivät. Kalusteet tehtiin kestämään ja niitä on paljon vieläkin käytössä. Kun olin kouluikäinen nassikka, kävin usein isäni työpaikalla. Sieltä muistuu mieleen muutamia huippuammattilaisia kuten Einari Kesseli, Kalle Mäkinen ja Matti Huttunen, vain muutamia mainitakseni. He loihtivat puusta mitä ihmeellisimpiä tuotteita, joihin he eivät kuitenkaan laittaneet puumerkkejään.

Puutavara oli tuohon maailman aikaan edullista käyttää monessa paikassa. Se ei mennyt hukkaan varsinaisen muotti- ja telinekäytön jälkeenkään, vaan isoilla työmailla se myytiin usein henkilökunnalle edelleen käytettäväksi talonrakennukseen. Koska käytetyt laudat olivat täynnä nauloja, syntyi tätä varten epävirallinen ”naulanpoistajien ammattiryhmä”. Rakenneltiin myös naulanpoistokoneita, joilla helpotettiin tätä käsityötä. Ja kun oli puute kaikesta, niin naulatkin oiottiin ja käytettiin uudestaan. Kun käytettyjä lautoja myytiin henkilöstölle autokuormittain, saattoi kuorma tulla niin isoksi, että lava-auton keula nousi ilmaan ja silloin oli lastia kevennettävä.

Puuta tarvittiin sekä tuottavien sähkölaitosten että lähiseutujen asuintalojen rakentamisessa. Nykyisen mittapuun mukaan tämä puutavaran käyttö on ekologista ja siitä syntyvä hiilijalanjälki kestää vertailun nykyaikaan.

Matti Pulkka 

Lähteet:
Vesivoimaa Oulujoesta 50 vuotta, Oulujoki Oy/ 1991
Entinen Oulujoki, Oulujoki Osakeyhtiö/ 1954
Voima Viesti -lehdet, Imatran Voima Oy/ 1954-1973
Henkilöstöhaastattelut, Matti Pulkka/ 1988-1990
http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Teema:_Sahateollisuus