Vuoteni "Jokiyhtiössä"

Kaveri, joka tuntee nimen Matti Pekka Olavi, syntyi sotien jälkeen Muhoksen Leppiniemeen kesällä 1946. Oikeastaan silloin synnyttiin Oulussa, jos asuttiin lähipitäjissä. Tekopitäjä on kuitenkin Muhos, jonne vanhempani tulivat ensimmäisten rakentajien joukossa - neitseellisen Pyhäkosken maisemiin. He asuivat puolikymmentä vuotta ensin ”Vanhassa Leppiniemessä” ja sitten Pyhäkosken voimalan yhteyteen rakennetulla asuinalueella. Vartuin isohkon, lopulta seitsenlapsisen, katraan jäsenenä. Alku oli haastavaa, kun elo oli loppua heti kättelyssä: viiden kuukauden iässä myrkytyin kalan syönnistä ja jouduin henkihieverissä Helsingin Lastenlinnan sairaalaan useiksi viikoksi Arvo Ylpön hoitoon. Lähtiessä oli lääkäri todennut äidilleni: ”Voi olla turha reissu, mutta hyppää junaan pojan kanssa”. Viiden viikon jälkeen kotiuduin ja jatkoin kasvamista kavereitteni kanssa turvallisessa ympäristössä.

Koulussa eka luokalla olin ujo maalaispoika. Kuva: Matti Pulkan yksityisarkisto.

Aloitin koulunkäynnin Leppiniemen kansakoulussa ”ujona poikana” ja sitten Muhoksen keskikoulussa ja lukiossa. Teini-iässä kesät menivät tiiviisti ”oikeissa töissä”. Ensin olin Leppiniemen Betonitoimiston tutkimushommissa 14-vuotiaana ja sen jälkeen neljä kesää puhelinosastolla. Lukiossa löysimme vaimon kanssa toisemme. Niinpä heti koulun ja armeijan jälkeen kokeilimme siipien kantavuutta ja muutimme Ouluun: minä töihin ja vaimo opiskelemaan. Työskentelin jonkun aikaa Typpi Oy:n lannoitetehtaan laboranttina ja sitten yhden vuoden Oulaisten kauppaoppilaitoksen opettajana, ja kesän Jokiyhtiön liikunnanohjaajana, kunnes…

Vuosi 1973 oli eräs ratkaisun aika, kun Oulujoki Osakeyhtiön konttoripäällikkö Auvo Ruoppa soitti ja pyysi käymään tykönään. Lupauduin, vaikka en tarkalleen tiennyt käynnin syytä. Menin eräs kaunis aamu tapaamaan häntä. Painoin ovisummeria ja vihreää valoa näytti vastaus. Sisällä istui aina myhäilevä konttoripäällikkö ja tiukkailmeinen talouspäällikkö Heikki Osmonsalo. ”Mitäs kuuluu”, aloitti Ruoppa keskustelun. Vastasin jotenkin, että töitähän tässä on tehty tuolla Oulaisissa opettajana viime talvi. Heti seuraavaksi olikin sitten kysymys, että kiinnostaisiko työt täällä jokiyhtiössä? ”Sinähän tunnet tätä yhtiötä jo ennakkoon. Kelpaisiko sosiaalitoimiston hoitajan paikka”, totesi Ruoppa. Eihän minulla ollut mitään sitä vastaan, kun tuo opettajan pestikin oli vuosi kerrallaan. Näin lähti virallinen aikuisten oikea työura käyntiin Oulujoki Oy:ssä. Otin ”suuret saappaat jalkaan”, kun edellinen sosiaalipäällikkö oli legendaarinen ”Mönsä” alias Eero Kokko, joka Imatran Voima Oy:n mutkan jälkeen teki uransa Pohjois-Suomen Teollisuusopiston perustajana ja rehtorina Oulussa.

Oulujoki Oy:ssä oli parhaimmillaan töissä tuhansia työmiehiä, mutta 1970-luvulla enää vajaat 500 henkeä. Yhtiö oli tehnyt jo vuosikymmeniä uraauurtavaa työtä henkilöstön hyvinvoinnin ja turvallisuuden kehittämiseksi. Mallia saatiin Etelä-Suomen suurilta, patruunavetoisilta teollisuusfirmoilta, kuten esimerkiksi Yhtyneet Paperitehtaat Oy:ltä. Muutama vuosi ilman sosiaalipäällikköä osoitti, että työyhteisöt ja työmaat Oulujoki Oy:ssä kaipasivat koordinaattoria. Jo maantieteellinen alue oli niin laaja, ettei sitä vasemmalla kädellä voitu tuloksellisesti hoitaa. Rakentaminen oli toki päättynyt, mutta seuraava askel - laitosten sujuva käyttö, kunnossapito ja automatisointi - piti väkeä vielä kiinni yhtiön syrjässä pitkän ajan. Jotkut lähtivät perheineen rakentamaan Kemijoen suuria voimalaitoksia. Isänikin oli kahden vaiheilla: lähteäkö vai ei. Huomattavasti isompi palkka houkutteli. Me emme lähteneet!

Aluksi tehtävänäni jokiyhtiössä oli monipuolinen. Varsinaiseen työsopimukseen tuli vain maininta, ”sosiaalipalvelun esimies”, mutta liitteeksi siihen tuli liki kahden sivun luettelo hoidettavista tehtävistä. Onneksi tiesin jo jotain noista, kun äitinikin oli pitkään ollut edellisen päällikön, Eero Kokon sihteerinä. Muutenkin olin liikkunut kesätöiden takia ahkerasti työmailla ja minulla oli vuosikymmenten aikana muodostunut kuva noista moninaisista hommista ja ihmisistä niiden äärellä.

Ehkä tärkein tehtävä aluksi oli henkilöstön ja perheiden hyvinvoinnista huolehtiminen. Toinen painopistealue oli tiedottaminen ja viestinnän kehittäminen. Kolmas tärkeä sektori olivat eläkeläiset ja heidän hyvinvointinsa. Oli kuitenkin pohjaa, miltä toimia, kun edeltäjäni Mönsä oli rakentanut monipuolisen sapluunan noille kokonaisuuksille. Jokiyhtiössä paikallispäällikköinä toimineet Viljo Lehto ja Antti Valtari olivat ymmärtäneet kehittää yhdessä sosiaalipäällikön kanssa monipuolista ja tehokasta henkilöstöä osallistavaa yhteistoimintaa. Lehdon aloitteesta perustettiin 1950-luvulla henkilökunnan yhdistys OHY ry, joka huolehti kaikista tärkeimmistä liikunnan ja sosiaalisen harrastuksen muodoista. Myöhemmin 1980-luvulla oikeutetusti alettiin puhumaan sosiaalipalvelun sijasta monipuolisista henkilöstöpalveluista. Olin vastuussa niiden toiminnasta.

Alkuvuosikymmenet kehitin ahkerasti omaa osaamistani. Suoritin useita ammattitutkintoja noina vuosina tähtäimessä uudet haasteet ja modernimmat toimenkuvat. Henkilöstöhallinnon lisäksi taloushallinto, tiedottaminen ja viestintä sekä kiinteistöjen isännöinti aloina kiinnostivat. Noista sain lisäpotkua toimenkuviini 1990 luvulla: entinen kun tuli hoidettua niin kouluttauduin seuraavaan. Selkeitä ajanjaksoja oli ainakin neljä ja kukin keskimäärin 7 vuoden pituisia.

Henkilöstö Oulujoki-yhtiössä väheni koko ajan: 70-luvun vajaasta 500 työntekijästä oli jäljellä 90-luvulla alle 100. Eläkeläisiä suhteessa työntekijöihin tuli moninkertainen määrä. Muistan, että jollakin vetämälläni  kesäretkellä oli yli 400:sta eläkeläisestä mukana  250. Samalla yhteistyö emoyhtiön, Imatran Voima Oy:n, kanssa kävi tiiviimmäksi. Rooliini tuli oleelliseksi osaksi myös asuinkiinteistöjen hallinta ja kehittäminen. Yhtiöllä oli valtava rakennusmassa - yli 12 000 m2 - ja eritoten asuinkiinteistöt uhkasivat jäädä tyhjiksi. Purkaminen uhkasi monen montaa kiinteistöä, joista osa oli muodollisestikin arvokkaita. Ehdotin tuolloin, ettemme pura rakennuksia vaan rupeamme vuokraamaan tyhjiksi jääviä huoneistoja ulkopuolisille. Siitä tulikin iso painopistealue toimenkuvaani yli 10 vuodeksi. Vuosituhannen vaihteessa oli asunnot jälleen jokseenkin täysiä. Asuntojen kunnossapidon valvonnasta ja vuokraustoiminnasta tuli tärkeä osa minun päivittäistä työrutiiniani.

Eläkeläisten kanssa reissasimme ympäri maakuntaa. Tässä matkaamme porukan kanssa risteilyllä Kalajoen edustalla. Kuva: Matti Pulkan yksityisarkisto.

Kiinteistön hallinnan rinnalle nousi 1990-luvulla yleisesti ”paremman laadun ajatus”. Jokiyhtiössä ja IVO:ssa eritoten otettiin noina vuosina suuria askelia toiminnan laadun kehittämisessä. Niinpä pääsin avainpaikalle oppimaan ja viemään tätä ”ilosanomaa” kentälle. Pääsin suuren yrityksen kautta arvioimaan, mitä laatu merkitsee isoissa kuvioissa ja miten sitä kehitetään huippuunsa. Varsinkin energian tuotantoala oli jo silloin hyvin laatutietoinen.  Samoin muuttui yrityksen toimintamallit. Aiemmin tehtiin samaa työtä vuodesta toiseen ja työmenetelmät siirtyivät uudelle tekijälle kisälli-oppipoika mallilla. Nuorempi oppi vanhemmalta työmenetelmät mutta myös kujeet. Projektityöskentely yleistyi nopeasti. Laitosten automatisointi ja kaukokäytön rakentaminen oli yksi suurimpia jokiyhtiön projekteja ja samalla myös alansa pilotteja. Siinä tavallista työntekijää koulutettiin uuteen. Lopulta IVO:ssa kouluttauduin laadun erityisosaajaksi. Koulutus oli kansainvälistä, kun IVO:lla oli toimintoja myös muissa pohjoismaissa. Laadun tiimoilta sain myöhemmin ammatin ja idean pk-yrityksen perustamiselle. 

Lähtöni Oulujoki Oy:stä oli hieman haikea. Kuvittelin, että yli 35 vuotta palvellut henkilö saisi jäädä ”sammuttamaan valot” ja siirtymään luonnollista tietä turvalliselle eläkkeelle. Mutta mitä vielä: jouduin ”ulospotkittujen myllyyn”. Aluksi se tuntui pahalta. Tuntui, että kaikki meni pieleen. Ei näin saa tehdä! Olin kuitenkin työuran aikana saanut niin hyödyllisiä eväitä mukaani ja opiskellut itse niin laajalti, että vielä  oli rakennettavissa yksi uraputki. Ensin havittelin isännöintialaa. Siinä kilpailu oli kovaa, ainakin Oulussa. Sitten tuli mieleen laatuosaamisen hyödyntäminen. Varsinkin, kun tutustuin jo jokiyhtiön aikana laatuihmisiin Oulussa, Suomen Laatukeskuksen paikallisorganisaatioissa, ja tapasin entisiä ivolaisia myös valtakunnan laatufoorumeilla. Tein päätöksen, että laatuasiat ovat minun juttuni. Perustin firman, joka tiedottamisen lisäksi tarjosi laadunkehittämispalveluja. Pääsinkin kehittämään Nuorten Ystävät ry:n toimintoja entistä laadukkaammiksi. Siellä lopullisesti sinetöityi minun työskentelyni laadun parissa. Tein myöhemmin sekä OBN Oy:ssä että itsenäisesti useita yhteistyöprojekteja laadun merkeissä aina sertifiointeihin saakka ympäri Suomen. Samalla palvelin sertifiointiyriyksiä turvallisuus- ja ympäristöasioissa alihankkijana.  

Työ oli myös vaikuttamista ja suhdetoimintaa. Olin eduskunnassakin joskus vieraana. Kuva: Matti Pulkan yksityisarkisto.

Fortumissa ja Oulujoella palveluni on jättänyt jälkensä myös minun ajatusmaailmaani. Olen edelleen se sama ”vesirakentaja ja vesivoiman kannattaja”, mikä olin koko aikaisemman elämäni. Maailma on ympärilläni vaan muuttunut. Vaaditaan jopa maailman puhtaimman sähkön, vesivoiman lopettamista ja voimaloiden purkua jonkin turistikalastuksen ja vaelluskalan nimissä. Se ei sovi minun kovaan päähäni. Jos siihen aikaan on ollut laillista korvata mm. kalastukselle aiheutetut ”haitat” velvoiteistutuksin, niin se on silloin ollut lainmukaista. Olkoon se nykyäänkin sitä. Kehitettäköön kala-asioita muuten kuin purkamalla isoja, valmiita säädettäviä sähkölähteitä! Siis aurinkoenergiaa, mitä vesivoimalat parhaimmillaan ovat. Sen hyväksyn, jos vanhoja jokiuomia otetaan uusiokäyttöön ja niihin rakennetaan sellaiset ”pienlaitokset”, joita nousevat kalat voivat hyödyntää nousureitteinä kutualueilleen.

”Pelkällä kosken kohinalla emme leipää saa pöytään”, sanoi itseoppinut seppä Aukusti Pehkonen kerran minulle.

Matti Pulkka