Pikkupojan elämää voimalaitoksen varjossa

Varhaislapsuus Leppiniemessä

Perheeni muutti keväällä vasta avatun voimalaitostyömaan takia Pyhäkosken Leppiniemeen vuonna 1941. Siellä olevia Metsäntutkimuslaitoksen kiinteistöjä oli kunnostettu ensimmäisinä tulleille kosken rakentajille. Rakennukset olivat vaatimattomia ja kylmiä talvella. Melko nopeasti niitä ruvettiin siirtämään pois niemestä, joka suunnitelmien mukaan oli jäämässä rakennustöiden ja myöhemmin veden jalkoihin.  Samaan aikaan aloitettiin toisella puolella jokea rakentaa arkkitehti Aarne Ervin suunnittelemia pysyviä perheasuntoja. Mutta minua ei vielä silloin ollut.

Synnyin Oulussa paljasjalkaisena muhoslaisena heti sotien jälkeen. Alkutaival ei ollut kovin ruusuinen. Perhe Pulkka asui tuolloin Leppiniemessä uudehkon ja modernin rivitalon päätyhuoneistossa, jota kutsuttiin koodinimellä 207A. Tuolloin meillä oli minun lisäkseni kolme lasta. Isä Arvi kävi ahkerasti töissä voimalaitostyömaalla, äiti Vieno hoiti meitä lapsia ja huushollin.

Urakat ja vuorotyö olivat rakennusalalla yleisiä. Isä valvoi kaikenlaista rakentamista, mutta aluksi asuntorakentamista. Asunnot ja muut toimitilat olivatkin tuolloin tärkein työkohde. Samalla tehtiin valmistelutöitä tuotantorakennuksille. Rakennusosasto oli suuri: sekä miehiä että mestareita oli paljon, sota-aikana myös naisia. Väki oli kirjavaa taustoiltaan ja osaamiseltaan, mutta sen aikainen ”kisälli ja oppipoika”-malli tuotti hyviä rakentajia kokeneempien joukkoon. Isäni oli siis usein pitkiä päiviä töissä: ei kahdeksan vaan 12 tuntiakin.

Äiti oli alkuvuosina kotosalla hoitamassa lapsia ja pitämässä perhettä ojennuksessa. Äidin peruskoulutus oli karjatilojen tarkkailija, mutta näitä taitoja hän ei nähtävästi voimalaitosympäristössä tarvinnut. Yhtiöllä oli maatila vastaamassa osaltaan verraten ison työmaan elintarvikehuollosta, mutta eihän muutaman kymmenen lehmän ja joidenkin hevosten pito paljoa vastannut sen aikaisia tarpeita. Yleistä 1940-luvulla Leppiniemessä oli, että ihmiset kasvattivat ”tuotantoeläimiä” turvatakseen omaa ruokahuoltoa. Lampaita, kanoja, sikoja ja hevosia pidettiin yhteisissä tiloissa. Hevosia toki käytettiin aluksi korvaamaan autoja ja traktoreita työmailla. Isälläkin oli 40-luvun alussa parhaimmillaan useita hevosia tienaamassa lähinnä metsä- ja maansiirtotöissä ja niitä ajoivat ”paikalliset rengit”. Niin, oli hevosia muillakin.

Mustia pilviä nousi Pulkan perheen taivaalle, kun perheen kolmas lapsi sairastui vakavasti ja kuoli melko nopeasti. Jokseenkin samoihin aikoihin itsekin kolkuttelin taivaan portteja ensimmäisen kerran. Alle vuosikkaalle lapselle tarjottiin kalakeittoa, jota hän ei olisi saanut syödä. Sain välittömästi allergisen reaktion, jota ei aluksi tunnistettu kalasta johtuvaksi. Sehän tiesi ambulanssireissua lääninsairaalaan, missä todettiin, ettei tälle voi juuri mitään muuta tehdä kuin hieman helpottaa hengitystä. Lääkäri totesi äidilleni: ”kyllä se on nyt lapsi vietävä Lastenlinnaan Helsinkiin. Nouse heti junaan, mutta takuuta en anna, selviääkö poikasi sinne asti hengissä”. Silmät kuopalla ja iho valkeana kuin lakana poika käärittiin harmaaseen filttiin ja hypättiin heti seuraavaan junaan. Sillä reissulla olin arkkiatri Arvo Ylpön hoivissa muutaman kuukauden. Ja elämä jatkui sittenkin. Peltitötteröt käsissä ja tervasalvaa iholla olin myös kotona öisin, mutta päivisin elin lähes normaalisti.

Leppiniemen yhdyskunta kasvoi nopeasti koko 1940-luvun. Taloja rakennettiin tiuhaan tahtiin. Oli arkkitehdin suunnittelemia taloja, mutta oli myös tyyppitaloja, jotka rakennettiin talotehtaan piirustusten mukaisesti. Niistä osa oli rivitaloja ja osa paritaloja, joista koostui parakkialue kaikkine huoltorakennuksineen. Muistan muun muassa leipomon, pesulan ja mankelin, suursaunat ja varastot sekä leikkipuistot, niin ja varsin laajat kasvimaa-alueet. Parhaimmillaan Leppiniemessä asui tuhatkunta ihmistä. Osa työntekijöistä ei sopinut yhtiön rakentamiin tiloihin, vaan heitä asui myös joka toisessa lähialueen talossa ja etenkin Muhoksen kirkonkylällä. Näin voimalaitoksen rakentaminen jatkui sota-ajan koettelemuksista huolimatta.

Asunnon tarve muualta muuttavien osalta oli Leppiniemessä valtava. Kaikki perheasunnot olivat täynnä. Lisäksi oli paljon sodasta palaavia lentojätkiä, jotka sijoitettiin varta vasten rakennettuihin ”vastaanottokeskuksiin”- miehet Ukkolaan ja naiset Impilinnaan. Moni löysi tänne muuttaessaan myös kumppanin. Syntyi uusia perheitä ja myös lapsia.

Uusi koti kirkolla

Isä oli tehopakkaus, mitä työntekoon tuli. Hän rakensi Muhokselle omakotitalon aivan keskustaan 1940-luvun lopulla. Ei siksi, että työmaan keskellä olisi ollut vaikea asua, vaan tämä tuntui olevan trendi kun perheet kasvoivat suurperheiksi.

Me muutimme siis pois ”työmaalta” Muhoksen keskustaan, missä oli vielä kovasti tilaa uusille taloille ja asukkaille. Se oli ”ensimmäinen leppiniemeläisten rakennusbuumi Muhoksella”. Yhtiö tuki tällaista rakentamista, koska sen ei tarvinnut rakentaa niin valtavan paljon tilapäistä asuntokantaa, jota ei sitten tarvittaisi voimalaitoksen valmistumisen jälkeen.

Talo, johon muutimme, oli kaksikerroksinen puutalo heti Armi Kuuselan isän kaupan ja makkaratehtaan alapuolella Pumppukujan varressa. Erikoista siihen aikaan oli, että rakennukseen tehtiin kuisti eli vilpola, mikä nykyään kulkisi nimellä viherhuone tai lasitettu veranta. Keittiö varustettiin samankaltaisilla kalusteilla ja koneilla kuin Leppiniemen modernit asunnot. Muistot tuosta rakennuksesta ovat konkreettiset ja mielessä joka päivä. Talo sijaitsee vastapäätä nykyistä kotiamme ja on edelleen käytössä.

Muistikuvia Pumpputieltä

Tuolta ajalta toinen, erityinen ja karmea muisto on läpi elämän kulkenut mukanani… Oli kaunis loppukesän aamu. Menin naapurin lasten kanssa uimaan läheiseen rantaan, joka oli aikoinaan toiminut laivarantana. Oulustahan oli ollut laivaliikennettä Muhokselle. Siinä oli vielä näitä laivojen kiinnitystolppia rannassa, joten niihin oli helppo vetäistä pienempiäkin soutuveneitä kiinni. Rannassa oli myös rautatietä varten veturien veden pumppuasema.

Viisivuotias Matti-poika riisui uikkarisilleen ja ei tiennytkään, että kohta kolkutellaan taas taivaan portteja. Veden virtaus oli melkoinen ja ranta jyrkkä laivojen rantautumista varten. Olisi sitä ollut loivempaa rantaa laiturin yläpuolella, mutta isot pojat halusivat sukellella vedessä. Olin ottanut kotoa salaa narua, jotta oppisin uimaan veden pinnalla ja umpipäisessä vedessä. Ideani oli laittaa naru parkissa olevan veneen perään kiinni ja sen varassa yrittää räpiköidä syvemmällä kuin muut saman ikäiset lapset.

Alku näytti lupaavalta ja ajauduin virran mukana keskemmäs jokea. Samalla hetkellä köysi katkesi ja minä lähdin virran mukana. Naru sattui olemaan pula-ajan paperiköyttä. Kävin jo useamman kerran veden alla ja huusin, minkä vesi keuhkoissa pystyin. Luojan kiitosi rannalla oli mukana seitsemän vuotta vanhempi naapurin Pentti. Hän osasi uida ja sukelsi heti minua kohti ja sai tukasta kiinni vetäen vähitellen alempana rantaan. Minulla oli jo taju kankaalla, mutta rantaan päästyäni sain poikien läpyttäessä selkään hieman happea ja tulin tajuihini. Juoksin kotiin, joka oli 100 metrin päässä. Oli pakko kertoa, mitä oli tapahtunut. Häpesin tekoani suunnattomasti. Mutta vaikeinta oli seuraavana päivänä käydä henkilökohtaisesti kiittämässä hengen pelastamisesta naapurin Penttiä ja viedä hänelle viiden litran Karhula-purkissa vasta poimittuja hilloja. Pentti oli sen jälkeen minun silmissä Sankari isolla ässällä. Muuten olisin astunut taivaan porteista ikuisesti itään.

Tuo muisto on jäljellä päällimmäisenä Pumpputiellä asumisesta. Toki väläyksiä sieltä täältä kaivamalla löytyy muitakin. Pyörällä ajaminen siihen aikaan opittiin aikuisten vehkeillä, kun ei ollut saatavilla lapsille tehtyjä sykkeleitä. Mäki kylältä meille oli liikenteen puolesta hyvä paikka harjoitella: ei kun taluttaa miesten pyörä mäen päälle ja sieltä sitten vauhdilla alas. Nuorempi systerini Kaisa ei millään oppinut kääntymään portista pihalle vaan kerta toisensa jälkeen törmäsi portteihin. No, kun tarpeeksi monta kertaa polvet paikattiin ja vaatteet korjattiin, oppi hänkin ohjaamisen jalon taidon.

Toinen muistikuva on pihakeinusta. Keinu oli perinteisen mallinen vastakkain istuttava pihakeinu ja muuten melko varmasti Leppiniemen taitavien puuseppien tekemä. Siinä sai kovatkin vauhdit, mutta yksi paha vika siinä oli: jalkoja ei saanut kovassakaan vauhdissa vetää penkin alle, muutoin jalat jäävät penkin reunan ja alatason väliin. Kun meillä oli joitain vieraita, jollakin tytöistä jäi jalka pahasti väliin. Parkuhan siitä tuli ja oli nolo, että se sattui vieraalle. Sen jälkeen keinussa piti olla aina yksi vanhempi… ja viisaampi mukana.

Vielä kolmas muistikuva oli mämmin teko pääsiäisenä. Itse kun en syönyt mämmiä, niin ihmettelin, mitä tuo ruskea puuro on noissa tuohista tehdyissä tuokkosissa? Siihen pannaan appelsiinin kuorta sekaan ja sitten kypsytetään pihasaunan lauteilla pitkät tovit. Siis samassa tilassa, missä ihmiset käyvät hikoilemassa. Ei mahda olla hyvää, ajattelin.

Joku lapsista, muistaakseni Riitta, syntyi muuten Muhoksella makuukammarissa. Ei se ollut noina aikoina tavatonta ollenkaan. Muut kävivät ensimmäiset parkaisunsa huutamassa vauvatehtaalla Oulussa.

Muhoksella meillä asui muitakin kuin ydinperhe. Muistan ainakin äidin siskon, Betty-tädin vuokralaisena, joka myöhemmin ansiokkaasti hoiteli pitkään perheemme lapsosia ja avusti suurella panoksella äitiämme muissa askareissa. Hän oli ennen sitä Muhoksen Osuuskaupassa töissä. Muita asukkaita oli ylläkerrassa aina tilapäisesti. Muistan muun muassa isän sisaren pojan, Toivo Topi Nikkasen, joka työskenteli Oulujoki Osakeyhtiössä tuolloin teku-opintojensa lomassa ja sai myöhemmin insinöörin paperit.

Naapurit olivat tuolloin tuttuja lähinnä lasten kautta. Putaalan perheen jo tuolla mainitsin. Isä Putaala toimi jokiyhtiöllä autonkuljettajana. Toisella puolella oli Hannes Hiltusen perhe. Heidän perheenpäänsä toimi myös yhtiössä etupäässä maalarina. Hiltusella oli sekä poikia että tyttöjä. Itään päin meistä Ponkilantiellä lähellä vanhaa Ponkilan siltaa asui Jussi Joronen pikku torpassaan. Hän oli isän työntekijöitä ja vekkuli mies ainakin Leppiniemen lasten mielestä. Vähän ylempänä asuivat Hinkkaset, joiden päämies työskenteli myös yhtiössä sahalla työnjohtajana. Pumpputien toisella puolella oli laaja lehmälaidun, keskellä kirkonkylää. Tuttuja perheitä oli aina päätielle asti, jossa hyvänä kiintopisteenä vieraille oli Valokuvaamo Tyrväinen ja Oulun Osuuskauppa.

Takaisin Leppiniemeen

Muutimme Leppiniemeen takaisin vuonna 1953. Syitä oli monia. Ensimmäinen syy lienee se, että siellä oli pieni, mutta tehokas kansakoulu, minne perheen nuorimmat lapset laitettiin oppimaan. Toinen syy lienee se, että minulle oli sattunut tuo ikävä onnettomuus, joka painajaismaisesti vaikutti elämiseen ja asumiseen. Kolmas syy lienee nuo isän jatkuvat ylityöt, jotka eivät olleet valvontatehtävissä mitenkään säännöllisiä. Sen lisäksi perheemme oli jo lähes suurperhe, joten tilaa tarvittiin enemmän kuin aiemmin. Ja vielä se, että Vieno-äitimme alkoi käydä säännöllisesti töissä jokiyhtiössä. Työmatkat eivät sopineet yksiin isän matkojen kanssa. Meillähän tuolloin oli jo oma auto, toinen järjestyksessä. Yhtiöllä oli toki oma linja-autokalusto ajamassa säännöllisesti Muhoksen ja Leppiniemen väliä, mutta linja-autot tahtoivat olla tupaten täynnä aina aamuin illoin.

Aluksi asuimme kaksikerroksisessa puutalossa, koodinimeltä 214A. Siellä oli noin 95 neliötä tehokasta asuinpinta-alaa, toki vähemmän kuin Muhoksella, mutta puolensa oli muutollakin. Se vapautti varoja myös uusiin tarpeisiin, joita isäni jo ahkerasti suunnitteli. Meitähän oli jo melkomoinen katras: kuusi lasta ja kolme aikuista. Oli siinä sovittelemista: hetekoita ja lavereita joka paikassa. Lisätilaa kesäksi saatiin yhdelle vuokralaiselle, kun opiskelija Toivo Nikkanen asui meillä varaston päässä olevassa yhdessä kopissa kesän verran. Hänelle koppi oli vain nukkumapaikka, syömässä hän kävi perheen luona. Talon muut tilat olivat lähitalojen varastoina.

Kotimme vieressä oli pihasauna ja siihen liittyvä pesutupa. Muutama lähitalo käytti näitä samoja tiloja. Näin oli muuallakin ryhmitelty saunat ja pesupaikat. Saunoja hoitivat siivooja-lämmittäjät ja käyttö oli vuorolistojen mukaista. Pesutuvissa perheen naisväki kävi viikoittain varaamillaan vuoroilla. Joku leikillisesti sanoikin, että tieto kulki parhaiten ”pyykkituvan uutistoimiston kautta”. Osin siinä oli perääkin.

Yksi erityinen joulu

Mieleenpainuvin muisto tuosta puutalosta oli eräs joulu, kun koko talo oli vähällä kärähtää. Vietimme jouluaattoa perheen keskuudessa. Pekka-pukki oli käynyt hevosineen jo talossa tuomassa muutamia vaatimattomia lahjoja - yleensä pehmeitä paketteja - ja me heti pukin lähdettyä lauloimme jonkun tutun joululaulun ja rupesimme kilvan repimään nyyttejä auki. Paperit laitettiin pajukoriin ja se jäi keskelle lattiaa.

Joku meistä lapsista sai tähtitikkuja lahjaksi ja niitähän piti heti kokeilla, miten ihanasti ne säkenöivät. Kun useampia tähtitikkuja oli yhtä aikaa tulessa ja niitä heiluteltiin pitkin ja poikin, eikös kipinät jossain vaiheessa lentäneet paperikoriin ja yhtäkkiä koko kori oli liekeissä. Ei siinä auttanut kuin Arvi-isän nopeasti vetää sukkajaloin kori pitkin lattiaa ovesta ulos lumihankeen. Siellä potkittiin lunta liekkeihin ja sammuihan se siitä. Jälkisammutus käsitti myös räsymattojen ulosvedot, ettei mihinkään jäänyt tuli kytemään.

Oli siinä kalpeita naamoja, kun rulianssi oli ohi. Aattoillan riemut loppuivat siihen ja perhe meni pehkuihinsa. Seuraavana päivänä koko perhe heräsi kello viisi ja lähti kiitollisena joulukirkkoon. Kuulin isäni sydämestään kiittäneen Luojaa, että säästyimme tuosta tapahtumasta pienin vaurioin. Muutoin olisimme joutuneet taivasalle kovaan pakkaseen. Näin ainakin minä sen muistan.

Oppilaat kansakoulun pihalla mehutauolla 1949. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.

Alakoulussa

Tästä talosta lähdin ensimmäiselle koulutielle yhtiön rakentamaan Leppiniemen kouluun, vaikka olin ilmoittautunut Muhoksella Ponkilaan. Muistan aina ensimmäiset, yksin tehdyt pitkät 300 metrin koulumatkat. Menin metsän kautta puun takaa seuraavan puun taakse, ettei kukaan näkisi ja että saisin aikaa kulumaan. Olin mahdottoman ujo. Olin usein laskelmoinut kouluun saapumisen siten, että sai saman tien mennä sisään ja luokkaan. Vasta Muhokselta muuttaneena ei koulussa ollut ketään kavereita, vaikka kylällä oli kansakouluikäisiä lapsia tuohon aikaan pitkälti toista sataa.

Opettajat olivat tiukkoja mutta ymmärtäväisiä. Ensimmäisiltä luokilta parhaiten muistan ruokailut. Olin valikoiva ruoan suhteen osin johtuen allergiastani, mutta oli siinä muutakin. Maksalaatikkoa en voinut sietää ja rössypottu jäi kyllä piiloon pulpetin kannen alle, kunnes jossain välissä toimitin sen salaa keittiön laskiämpäriin. Kalaruuat ollessa kyseessä söin vain omat kotieväät ja join maitoni pullosta.

Välitunneilla ei oikein tahtonut kavereita löytyä, kun niillä oli niin rajut leikit ja minä halusin ”rentoutua” ja menin usein puun taakse. Mutta kun aikaa kului, alkoi kavereitakin löytyä. Koulun pihalla oli tilaa ja metsäkin heti siinä vieressä. Niin, muuten metsästä haettiin koululle myös puolukat. Vanhemmille taisi olla ”iso kysymys”, kenen puolukkatukiaisista tulee kouluun suurin potti. Kasviksiin liittyi toinenkin muisto alakoulusta: syksyisin pidettiin potunnostoloma ihan siihen aikaan kun peruna otettiin maasta, ei talvella.

Pyhäkosken urheilukentällä menossa tyttöjen pituushyppy 1950-luvun alussa. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.

Urheilu vei mennessään

Noihin aikoihin valmistui koulun taakse uusi uljas urheilukenttä. Siellä minäkin sain ensimmäiset tulikasteet juosta tiilimurskalla ja tutustua myös heitto- ja hyppylajeihin. Yhtiö järjesti ison väen kisoja ja lapsille omia kilpailuja. Kansakouluikäisille ne olivat lähinnä leikkimielisiä, mutta joku otti ne niin tosissaan, että itku pääsi ja suuttumus oli suuri. ”En enää ikinä hyppää korkeutta, kun rima ei pysy ylhäällä”, tuumasi joku. Pikamatka 60 metrillä kokeilimme omatekoisia lähtötelineitä mutta parhaaksi osoittautuivat kuopat tiilimurskassa. Olin huono pikajuoksussa, mutta pidemmillä matkoilla hieman keskivertoa parempi. Huomasin pian, että juostessa voi pidemmällä matkalla löytää sopivan rytmin - hengitys askelten mukaan kaksi ulos kaksi sisään - jolloin jaksoi läähättämättä ja tukehtumatta vaikka kuinka pitkälle, jopa 1500 metriä. Missään lajissa en ”juniorina” ollut hyvä, vain keskinkertainen, mutta into oli kova. Se johtunee isän puolelta tulleista urheilugeeneistä.

Olin pienenä jotenkin urheiluhullu, vaikka en mikään huippu ollut missään lajissa. Niinpä sitä piti todella alkaa treenaamaan. Rupesin rakentamaan omia suorituspaikkoja läheiseen metsikköön ja poluille. Tein pituushyppy- ja korkeushyppypaikat, keihäänheitto- ja kuulantyöntöpaikat ja juoksuradat. Juoksuratoina toimivat polut, jotka tarkasti mittasin: pikamatkan rata oli 100 m ja maili oli tuon polun mittainen 1600 m ja maalinauha oli aina samassa paikassa. Keihäänheitolle piti varata puuton heittosuunta ja pienempiä puita piti kaataa haitolta pois. Ja niin jokapäiväistä harjoittelua varten ei tarvinnut mennä aina urheilukentälle saakka. Kun perheellä mentiin äidin kotitalolle kyläilemään Kiiminkiin, oli siellä isolla lapsikatraalla oma stadion tulvasaarella, missä hypittiin, loikittiin ja viskottiin keihäitä, kun enon perheessä oli aktiiviurheilijoita mallia näyttämässä. Näin pysyi mielenkiinto urheiluun ja harjoitteluun yllä.

Musta lätkä peliin

Urheilukentällä tehtiin muutakin kuin juostiin. Kerran siellä oli mikroautokisat, jossa Oulun seudun karting-harrastajat esittelivät taitojaan omatekoisilla kilpureillaan. Mutta enimmäkseen siellä pelattiin pesäpalloa ja jalkapalloa, jopa kyykkäpeliä. Jatkuvasti oli kentällä joitain puulaakipelejä meneillään työosastojen tai urheiluseurojen välillä. Olipa kerran ”monilajiset” olympialaisetkin.

Talvella kenttä jäädytettiin luistelualueeksi, jotta luistelijat eivät olisi menneet arvaamattoman petollisille joen jäille. Yhtiön palokunta jäädytti baanan muutamana vuonna heti kun pakkaset tulivat. Luistelun lisäksi siellä ruvettiin harrastamaan jääpalloa, joka oli suosittua juuri silloin Oulussa.

Kauaa me pojat emme jaksaneet luistella narukerän perässä vaan piti saada miesten lailla ”musta lätkä peliin”, kun se oli nyt tullut kotikaupunkiinkin ja oli enemmän miesten laji. Oulun Kärpät nostivat jääkiekon nousuun ohi jääpallon ja meidän oli heti seurattava perässä.

Urheilukentälle rakennettiin muutaman laudan korkuiset kaukalon reunat ja pelit saattoivat alkaa. Radan jäädyttäminen ja huolto oli kuitenkin työlästä etäällä paloposteista ja pian rakennettiin kaukalo vastapuretun vankiparakin paikalle keskemmäs kylää tien varteen. Reunat tehtiin Emäjoen voimalaitosten rakentamisessa käytetyistä betonimuoteista ja siitä tuli lähes oikean kokoinen pelikaukalo jäähypenkkeineen. Viereen kuskattiin jalaksilla oleva työmaan mestarikoppi, jossa pystyi vaihtamaan luistimet ja tulipalopakkasella lämmitellä. Pakkasrajaahan ei tunnettu.

Hiihtokilpailut vuonna 1952 pidettiin keskellä asuntoaluetta. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.

Talvikisoja ja jousiammuntaa

Hiihtoladut lähimetsään löytyivät heti pihan vierestä. Ne olivat huoltoporukka ”Töpinän” raivaamat ja auki hiihtämät joka lumisateen jälkeen. Muistan heistä Aleksi Tenhosalon, joka oli Karjalan poikii, eikä mikään intohimoinen hiihtäjä, mutta kun pitkät sukset sai jalkaansa, syntyi siinä muille hiihtokelpoiset ladut. Joskus myös Törtön veljekset auttoivat ladun hiihdossa. Lyhyimmät ladut kiertelivät lähimetsässä mutta pidemmät menivät jopa Kaipolan vaativille kanjoneille asti etelässä tai Tolkin talolle asti pohjoisessa. Urheilukentän ja koulun maastossa olivat lasten urat.

Joka talvi yhtiöllä pidettiin hiihtokisoja: oli viestihiihdot, takaa-ajolähdöt ja lasten sprintit ja kaikki hiihtäjät yleensä palkittiin. Voimalaitosten ja osastojen väliset kilpailut olivat totisia yhteenottoja ja niihin kuulemma valmistauduttiin huolella monta päivää. Joitakin kertoja suksittiin kymmenmiehisin joukkuein jopa Jylhämästä Leppiniemeen tien varsia ja teitä pitkin. Liikenne noilla teillä oli siihen aikaan olematonta. Joukkueissa oli jopa kilpaa hiihtäviä tai sitä varten töihin otettuja henkilöitä, jotta ”voitto saataisiin kotiin”.

Muita yhtiön tekemiä urheilupaikkoja olivat alkuaikoina jousiammuntarata, ruutiampumarata, useampi lentopallokenttä, tenniskenttä, pingispöydät, painituvat ja tietysti koulun urheilusali. Voikin sanoa, että oli mistä valita lajinsa. Alueellisesti voi myös todeta, että yhtiöläiset toivat maakuntiin ainakin jousiammunnan, jääkiekon, tenniksen, pesäpallon ja hiukan myöhemmin pujottelun. Näitä lajeja ei harrastettu ennestään jokivarressa kuin aivan satunnaisesti. Oli siinä jo 1950-luvulla mahdollisuus harrastella ja pitää sekä työkuntoa että me-henkeä yllä.

Pikkulapsille oli omat paikat: leikkikenttien hiekkalaatikot ja keinut. Perheenäidit veivät kiitettävän usein alle kouluikäiset lapsensa tekemään hiekkakakkuja ja välillä keinumaan. Osalla leikkipaikoista oli tehty talviliukumäet, jotka rakennettiin yhtiön mallin mukaan omissa verstaissa.

Lähin luonnonmäki oli ns. Verstaanmäki, jossa lapset kävivät suksillaan ja vanerikelkoillaan innolla laskemassa. Jos joku teki hyppyrin rinteeseen, seuraava paranteli sitä ja sitä seuraava purki sen sitten vaarallisena pois. Kouluikäisenä suurimmat suksimäet löytyivät Kaipolanperän kanjoneista, mutta ne olivat työläitä pitää kunnossa ja lasten huonosti saavutettavissa.

Pyhäkosken urheilukentän maastossa lastenhiihdot 1950-luvulla. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.

Kivoja kavereita ja naapurin isiä

1950-luvun alussa toimintoja keskitettiin yhä enemmän joen alajuoksulla Leppiniemeen ja yläjuoksulla Jylhämään. Naapureina meillä oli tavallista ”rahvasta” työväkeä. Seinän takana oli Torkkolan perhe, jonka perheenpää oli maalarimestari. Lapsia heillä oli kolme poikaa ja tyttö. He tietääkseni muuttivat Leppiniemeen Pällistä voimalan siellä tultua pääosin rakennetuksi. Pojat tulivat tutuksi myös partiotoiminnan kautta.

Toisen samanlaisen talon pohjoispäässä asui Saihan perhe. Isä-Lasse oli innokas valokuvaaja ja kuvasi jo tuohon aikaan myös kaitafilmejä. Hän oli hyvin avulias ja rento tyyppi, joka oli mukana monissa vapaa-ajan riennoissa. Senkin muista, että hänellä oli Opel-merkkinen auto.

Eteläpäädyn asunnossa asui ensin Strengellin perhe ja sitten Syväterät. Mauri Syväterä toimi pitkään sähköverstaan esimiehenä ja oli kova urheilumies. Melkein laji kuin laji oli hänelle tuttu, siis synnynnäinen kymmenottelija. Häneltä opin etenkin kiekonheiton niksit.

Tien toisella puolella muistan asuneen Pyhäniemen Ollin perheen, Peltolan Niilon perheen ja Saukkosen Kaukon perheen. Pojat noissa perheissä olivat suunnilleen minun ikäisiä, joten yhdessä hommailtiin kaikkea kivaa. Etenkin Saukkosen Erkin kanssa myöhemminkin kävi yhteen mopojen, autojen ja muitten laitteiden kimpussa värkkääminen. Ja siihen oli syynä se, että hänen isänsä oli konemestari parhaimmasta päästä, osaava ja kekseliäs pappa. Hän teki osia jopa autoihin ja moottoreihin. Muistan kerran, kun pienoisveneeseen olisi pitänyt saada höyrymoottori eikä sitä mistään kaupasta löytynyt, niin Kake päätti tehdä sen itse alusta loppuun…. ja hieno, siisti ja toimiva siitä tulikin. Kun hän osti kolaroidun romuauton, se puolen vuoden jälkeen kiilsi pihalla kuin uusi, pakasta vedetty kaunotar. Yhteen aikaan oli työtahti yksi auto per talvi.

Välillä oltiin aika uskaliaita

Kyllä muitakin kavereita vähitellen tuli koulun ja harrastusten kautta. Kylässä oli mistä valita. Pikkuhiljaa ujouteni väheni ja kaveripiiri kasvoi. Tässä yhteydessä voisin mainita erään erikoisen leikin, johon osallistuivat muutkin lapset niin kauan kun se oli sallittua. Talousrakennus oli asuntoalueen sielu, joka jakoi lämpöä taloihin. Kattilat olivat vielä tuolloin puulämmitteisiä. Se edellytti, että piti olla joka hetki isot varastot halkoja, joskus satoja metriä pitkiä pinoja. Halot kuljetettiin pannuhuoneeseen kapeaa rautatietä pitkin. Niillä vaunuilla oli kiva liikkua ”ratapihalla” ja kuljetella kavereita paikasta toiseen. Sitten tehtiin puupinoihin luolia ja majoja. Niissä oltiin piilossa muilta kavereilta.

Kerran sattui niin, että yksi pino pääsi rösähtämään ja levisi raiteille tukoksi. Talonmies Uuno Taivainen suuttui. Onkapannut olivat sammua puiden puutteen vuoksi ja siitä ei hyvä seurannut. Tieto moisesta haitanteosta meni koteihin ja me saimme kovat nuhteet, taisi joku saada piiskaakin. Hauskuus loppui yhtiön mahtikäskyllä.

Myös sotaleikit ilmakivääreillä olivat joskus rajuja. Muodostettiin siniset ja keltaiset joukkueet, tehtiin suunnitelmat ja alettiin valloittaan maastoja. Pian tuli kuitenkin ”tuomari”, joka kielsi näin rajut leikit. Taisi jonkun nahkaan aralle paikalle tulla komea mustelma.

Partioleiri Rokualla 1950-luvulla. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.

Kolkkapoikana

Partiotoiminta alkoi Muhoksella 1950-luvulla. Partio oli heti monen pojan mieleinen harrastus. Ensinnä muistelen partiosta puhutun Imatran Voiman Muhoksen johtojakson piirissä. Siellä oli työnjohtajana etelästä muuttanut Olavi Hallannoro -niminen mies, joka aloitteli partiotoimintaa kirkonkylällä. Meillä oli luontevat yhteydet noihin Imatran Voiman voimalinjan rakentajiin, joten jo muutama kontakti poiki lippukunnan alaosaston perustamisen Leppiniemeen. Muistelen, että sosiaalipäällikkö oli yksi partiotoiminnan alullepanija. Vetäjiä tuntui löytyvän helposti omasta takaa. Yhteistyö Muhoksen seurakunnan kanssa käynnistyi ja seurakunta toimi taustayhteisönä koko lippukunnalle.

Ihka elävästi tulee mieleen se, miten saimme yhtiöltä apua tila-asiassa. Ensimmäinen partiokolo oli vasta tyhjentyneessä kanalassa. Ulko-ovesta ensimmäinen häkki vasemmalla luovutettiin meidän hallintaamme. Olihan siinä työmaata puhdistaa tipujen kakat ja muut jätökset pääosin kansakoululaisikäisten poikien voimin. No oli siellä vanhempia auttamassa. Ja yhtiöltä saimme komeat kalusteet partiotiloihin: ne ovat vieläkin siinä käytössä Muhoksen nykyisessä kolossa seurakuntatalolla. Äsken mainitsemani Hallannoro muutti sitten Leppiniemeen ja jatkoi lippukunnan vaativaa johtamistehtävää. Muita vetäjiä, joita ensiksi tulee mieleen, olivat käyttömestari Matti Seppänen ja poliisi Aarre Maattola.

Partiotoiminta oli aluksi erittäin vilkasta ja kiinnostavan monipuolista. Perustimme useita vartioita ja kävimme Oulussa erilaisia kursseja. Myös kilpailutoiminta ja vaellukset kiinnostivat nuorisoa. Kävimme myöhemmin Lappia myöten vaelluksilla. Kun toimintaan tuli lisää väkeä, saimme uudet tilat tyhjenevistä parakkialueen taloista, jotka olivat sentään lämpimiä ja kotoisampia. Siellä muistan järjestetyn useita piiritasoisia tapahtumia ja koulutuksia. Samat jykevät kalusteet kulkivat edelleen mukanamme.

Ensimmäisen yön yli retken tämä kolkkapoika teki 10 kilometrin päähän Leppiniemestä pohjoiseen erämaahan. Ensin pyörällä puolet matkasta metsäteitä pitkin, sitten viitisen kilometriä patikointia polkuja ja pitkospuita pitkin erään erämaajärven rannalle, missä meitä odotti vaatimaton tukkikämppä. Siellä olin eka kerran kipinämikkona ja eka kerran katselin, kuinka kuulaana yönä tähdet lentelevät… ja ensimmäinen Sputnik kaartaa sysimustan taivaankannen reunalta toiselle. Oli pikku pojalle uskomaton näky, eikä sitten enää nukuttanut…

Pyhäkosken elokuvateatterin kanttiinista sai ostaa karkkia ja muuta hyvää Raakel Hautalalta. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.

Tarjolla teatteria, elokuvia ja juhlia

Leppiniemessä harrastustoiminta oli heti alusta pitäen vilkasta. Tämä oli seurausta aktiivisista, eri paikkakunnalta tulleista nuorista ihmisistä, joilla oli monenlaisia  taitoja. Toisaalta yhtiö heti alusta lähtien loi hyvät puitteet tehdä mitä erilaisimpia asioita. Mallia otettiin vanhoista eteläsuomalaisista tehdasyhdyskunnista, joissa patruunoiden johdolla luotiin hyviä toimintatapoja me-hengen kohottamiseksi. Yksi tärkeistä asioista olivat juhlat ja tapahtumat, jotka vaativat sekä hyviä organisoijia että innostunutta suorittajaporrasta.

Jo alkuajoista lähtien henkilöstön keskuudessa oli laajaa teatteritoimintaa ja tavoitteena oli vuosittain vähintään yksi laajempi produktio, johon valmistauduttiin Seuratalon näyttämön hyvissä puitteissa ja ammattitaitoisten ohjaajien vetämänä. Tiivis yhteys Oulun kaupunginteatteriin toi toimintaan jopa ammattimaisuutta. Näytökset vetivät väkeä ympäri Muhosta ja jopa kauempaakin.

Parhaiten itse muistan Leppiniemen juhannusjuhlat, joilla oli perinteitä jo ennen voimalaitosta. Pyhäkosken seutu oli aikoinaan sekä koskenlaskun levähdyspaikka että juhannusjuhlien päänäyttämö. Kerrotaan parhaimmillaan 3000-4000 henkeä olleen vapaan kosken rannoilla juhannusta viettämässä. Myös voimalaitoksen rakentamisen päästyä kunnolleen käyntiin nautittiin kokkotulen palaessa uimarannan ja kioskin seutuvilla hyvistä tarjoiluista, yhteislauluista, tansseista ja kesäyöstä monet kerrat. Joskus rakennettiin kokko myös veden päälle.

Itse työmaalla oli muutamia tapahtumia, jotka huomattiin kyläraitillakin. Tietyt rakennustyövaiheet - harjakaiset, valmistujaiset ja vedennostot - noteerattiin jokiyhtiössä näyttävästi. Jotkut juhlivat toisia enemmän ja se näkyi katukuvassa. Leppiniemessä oli alusta lähtien verraten hyvä järjestys, kiitos ”paikallisten poliisivoimien” eli poliisi Mämmin ja kumppanien. Putkat saattoivat olla täynnä Muhoksen lisäksi lähikunnissakin. Mutta aina niistä selvittiin.

Lapsille, äideille ja eläkeläisillekin pidettiin vuosittain juhlatilaisuuksia. Niissä kerholaiset, lastentarhalaiset tai paikallinen nuoriso esitti vuoden mittaan harjoittelemiaan ohjelmanumeroita. Lapsia kuljetettiin myös Oulun Teatterissa, josta minä muistan parhaiten ”Pienet Sydämet” -musikaalin. Käytiin siellä muitakin esityksiä katsomassa, kun lapsille sopivaa oli tarjolla.

Elokuvateatteri toimi Seuratalolla jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Siellä viikkoelokuvien lisäksi näytettiin nonstop-elokuvia ja piirrettyjä lastenelokuvia sunnuntaisin. Elokuvasalissa ei silloin syöty popcorneja vaan kanttiinista sai Rakel Hautalalta ostaa oikeita karkkeja. Elokuvatoimintakin työllisti useamman henkilön, vetihän elokuvasali puolitoistasataa katsojaa kerralla.

Muistoja mukavista tyypeistä

Pienen pojan silmin ja kokemana yhtiössä tuntui olevan paljon mukavia tyyppejä. Osan heistä muistaa oikein hyvin myös siviilistä. Ekana tulevat mieleen ne, jotka olivat puuverstaalla isän johtamissa töissä. Oli Einari Kesseli, pikku Matti Taival, Milli-Matti Suominen, x. Mäkinen, Arvo Tolkki, Erkki Pohjonen, Väinö Alfthan, Otto Sääski ja Heikki Onatsu. Muista ryhmistä muistuvat Yrjö Ylli Kallioniemi, Heikki Kuokka, Veikko Veke Löyhkö, Hilja Ojala, Kauko Kake Saukkonen, Uuno Stenman, Therese Torssonen, Eino Uitto ja monia muita, joista ei aina jäänyt edes nimi mieleen, mutta tunnistin heidät heti kaukaa äänestä tai näöstä.

Aivan erityinen huipputyyppi oli Aukusti Pehkonen, joka oli itseoppinut seppä ja joka ratkaisi lähes kaikki ongelmat fundeeraamalla. Häntä me pienet pojannassikat välillä kiusasimme soittamalla pirunviulua. Jännä kaveri oli myös Eino Eka Taskinen, joka oli tolkku näyttelijä lavalla. Aarretti Hilonen oli taas taitava seppä, jonka käsistä lähti hienoja takorautaesineitä moneen paikkaan. Olavi Pyhäniemi oli puolestaan kaveri, joka ei tarvinnut piirustuksia, kun hän teki sähköasennuksia ja muisti vielä kymmenien vuosien jälkeen, miten piuhat oli kytketty.

Siihen aikaan yhtiö hoiti jätehuollon hevosilla ja hevosmiehethän olivat tuttuja kaikille. Tyyne Kalle Vikman ja Keto Pekka olivat päivittäinen näky raitilla, joista jälkimmäinen kuljetti joulupukkiakin jouluaattona talosta toiseen maistellen joskus ”kansalaisluottamustakin”. Onneksi hevoselle reitit olivat tuttuja..

Naapurin lasten ja perheiden kautta tuli toki lisää ”merkkihenkilöitä”, jotka erottautuivat harmaasta massasta. Lähimpien kaverien isistä olen jo kertonutkin. Joistakin merkkihenkilöistä kiersi jo siihen aikaan mukavia juttuja lähinnä heidän erikoisosaamisensa kautta. Sellaisia olivat Heikki Kuokka, Lasse Salomon Tarkiainen, Erast Torssonen, Kalle Kaarna, Heikki Osmonsalo, Onni Niinimäki ja ennen kaikkea Mönsä alias Eero Kokko. Viimeksi mainittu on ollut esikuvani myöhemmässä työelämässä, sillä aikoinani vedin jalkaani hänen suuret saappaansa ja siirryin hoitamaan sen aikaista sosiaalitoimistoa.

Niin ja ei pidä unohtaa Jussi ja Aino Mankista, jotka saattoivat tämän vesselin opin tielle. Monia mukavia muistoja heidän nimensä perään voisi kirjoittaa. Koulu oli isossa roolissa Leppiniemen kylässä sivistyksen jakajana.

Muhoksella 22.2.2021

Matti Pulkka