Jokiyhtiön omavaraiset yhdyskunnat
Juhannusjuhlaa Leppiniemessä. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.
Taustaa
Oulujoki Osakeyhtiöllä oli sodan jälkeen halu taata henkilöstölleen välttävät olosuhteet asumiseen, viihtymiseen ja hyvinvointiin. Lähelle työmaita rakennettiin sekä pysyviä että väliaikaisia asuntoja ja yhdyskuntia. Samalla huolehdittiin, että ”paikkakunnalla pysytään ja töissä viihdytään”. Tämä takasi lisätyövoiman saannin ja tavallaan varmisti rakennustöiden jatkuvuuden liki kahdeksikymmeneksi vuodeksi.
Pohjoisessa Suomessa oli uutta, että suuria hankkeita tuli keskelle asumattomia seutuja. Sodan jälkeen oli maassamme yleisesti raskasta ja töitä vailla oli suuri joukko ihmisiä. Olosuhteet olivat karut. Puutetta oli myös energiasta, tarvikkeista ja melkein kaikesta. Kuitenkin suuret voimalaitoshankkeet aloitettiin rohkeasti, jotta vesivoiman rakentaminen suuriin jokiin toteutuisi viipymättä. Mallia työmaille haettiin etelän suurista puuteollisuusyrityksistä ja jopa ulkomailta vastaavista hankkeista. Kokemuksia saatiin toki ”yllättävän läheltäkin”, kun osakkaina hankkeissa olivat nimenomaan muutamat eteläsuomalaiset suuryritykset.
Oulujoen suurhankkeeseen oli tarve saada osaavia työntekijöitä ympäri Suomea, sillä paikallisesti ei kaikkea osaamista löytynyt. Olosuhteet kaikkinensa tuli järjestellä siten, että työntekijät saatiin pysymään töissä ja perheet viihtymään. Tällä ajatuksella yhtiön johto ja käytännössä sosiaaliosasto kehittivät painokkaasti asumisen ja työssä viihtymisen kulttuuria heti alusta pitäen. Samalla kiinnitettiin huomiota myös perhe-elämän ja vapaa-ajan sujumiseen, mutta aluksi se oli asumisen järjestämistä. Yhtiö otti niin sanotusti paljon vastuuta näissä asioissa.
Kotieläimiä Leppiniemen talleilla 1940-luvulla. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.
Elintarvikkeista niukkuutta
Jo varhaisessa vaiheessa rakennettiin työmaan läheisyyteen paljon asuntoja. Osa oli pysyviä, osa tilapäiseksi tarkoitettuja. Kuitenkin kaikissa piti sekä perheellisten että yksinasuvien pystyä asumaan. Työssä käyville oli kyllä ruokaloita eri puolilla työmaita, mutta muuten elintarvikkeita oli niukalta. Useat perheet viljelivätkin omia puutarhapalstoja, joita yhtiö osoitti ja kunnosti hehtaaritolkulla. Kasvimaiden yhteyteen rakennettiin myös kasvihuoneita ja -lavoja kaikkien halukkaiden käyttöön. Niihin saatiin vähän myöhemmin ilmainen lämmitys. Isot alueet oli varattu myös marjapensaille kasvimaiden kupeisiin. Perinteisesti perunat, juurekset ja marjat saatiin omasta takaa palstoilta. Puutarhaviljely oli myös sosiaalista toimintaa, sillä kesän mittaan tulivat palstan käyttäjät tutuiksi toisilleen. Multasormet erottuivat tumpeloista. Osaavilta saatiin hyviä vinkkejä esimerkiksi lannoitukseen tai myyrien torjuntaan. Joillakin saattoi myös olla aluksi sikoja, lampaita tai kanoja yhteisissä yhtiön rakentamissa tiloissa, mikä tiesi monipuolista lisää ruokavalioon.
Karjanhoitajia Rättilän tilalla Leppiniemessä. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.
Maatiloista hieman apua aluksi
Yhtiöllä oli useita isoja maatiloja päätoimipaikoilla. Niissä viljeltiin heinää, viljoja ja perunoita sekä tuotettiin maitoa. Lähes jokainen perhe sai maitotuotteet yhtiön kuljettamana asuntoalueiden maitohuoneisiin, josta itse kukin saattoi noutaa oman päälärinsä. Muutkin lähistön karjatilat myivät maitoa asukkaille. Myös muilta paikkakunnan tiloilta kuljetettiin maitoa perheille.
Lihan saanti sekä yhtiön ruokaloihin että perheiden tarpeisiin oli haasteellista. Sen aikaiset kaupat eivät aina kyenneet hankkimaan eläintuotteita, vaan niitä piti itse kunkin ostella tiloilta suoraan. Yhtiön ostajat kiersivät lähikuntien alueilla hankkimassa eläinruhoja ja kanatuotteita naapuripitäjistä ja joskus jopa Liminkaa myöten. Meillä oli Laitasaaressa tuttuja taloja, joista lihat syksyllä haettiin. Muutaman kerran vuodessa meillä valmistettiin isoja määriä perinteistä maalaisaladoopia. Viikonloppuina oli sitten ”sitä parempaa liharuokaa” eli vasikanpaistia tai kyljyksiä.
Kotielämiä Leppiniemessä. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto
Harrastin itsekin ”karjanhoitoa” Leppiniemessä oman puutarhan lisäksi. Ostin ensimmäiset lampaat Kalajoelta ja hain ne Morris Minillä. Poistin pelkääjän penkin ja laitoin lampaat juuttisäkkiin, pää näkyville. Oli siinä ajamista 140 km, kun kyydissä on kaksi kaveria, jotka kaikkiin kysymyksiin vastasivat ”bäää”. Olihan se pitkä kaksituntinen. Perille kuitenkin päästiin. Lampaat oli ajateltu vain kesäasukeiksi. Myöhemmin tuo kasvatus paisui niin, että pidin lampaita ympäri talven hyyryläisenä milloin missäkin tallissa. Joskus siihen kelpasi työmaa-aikainen rakennusmestarin toimistokoppikin. Lampurina oleminen kesti liki 10 vuotta ja siinä tuli jalostettua samalla suomalaista lammasta Texel rotulampaankin kanssa. Oli kait niitä parhaimmillaan kesälaumassa kymmenkunta päätä.
Joka saunassa oli henkilövaaka. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto
Saunoja ja pesutiloja joka puolella
Yhtiön vanhat talot rakennettiin sen ajan tyyliin ilman minkäänlaisia aputiloja, niissä oli korkeintaan suihkut. Näin ollen asunnoissa tilaa jäi itse asumiseen ja kosteusvauriot olivat vähäisiä. Saunominen ja pyykinpesu tapahtui erilleen rakennetuissa tiloissa: oli ulko- ja rantasaunat sekä pesutuvat, joissa oli tehokkaat ja ajanmukaiset koneet sekä hyvät kuivaustilat. Isona plussana voisi mainita ”taatusti siliävää jälkeä tekevät kivimankelit”, joita oli tuolloin harvassa. Pyykkituvat olivat ilmaisia. Niissä oli omat järjestyssäännöt, mutta kokemuksesta muistan, että muutamat käyttäjät dominoivat tiloja. Meidän pyykkituvalla ei juuri kukaan halunnut vuoroa samalle päivälle kuin ”naapurin Vuoriskalla” oli.
Saunat olivat niin sanottuja perhesaunoja, joissa oli viikkovuorot. Myös yleisiä vuoroja oli joinakin myöhäisiltoina. Saunoja lämmittivät ja siivosivat saunanhoitajat. He kiersivät muutamia saunoja viikkoaikataulun mukaan. Työtä riitti, koska aluksi kaikki saunat olivat puulämmitteisiä. Myöhemmin tulivat sähkökiukaat. Joskus syntyi kinaa vuoroista juhlapäivien yhteydessä ja niitä jouduttiin järjestelemään, sillä pyhisin ei ehdottomasti saanut saunoa. Nehän olivat myös lämmittäjien vapaapäiviä.
Rantasauna Leppiniemessä. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.
Rantasaunat olivat kysyttyjä, sillä niistä päästiin helposti uimaan. Erikoista saunoissa oli myös kaksi pukuhuonetta ja niiden takat. Pukuhuoneissa saunan jälkeen saattoi viettää takan ääressä laatuaikaa. Meillä koulunuorilla oli tapana ottaa eväät mukaan saunalle: Marchanin saunalenkkiä takassa, perunasalaattia kyytipojaksi ja Coca Colaa päälle, niin saunailta oli paketissa. Pulahtaminen jokeen laiturilta kruunasi saunaillan. Saunoista ei missään vaiheessa peritty erillisiä maksuja.
Alueella oli myös suurten kaupunkien tyyliin ”yhteisiä saunoja”, jotka olivat sitten isompia kuin perhesaunat ja joihin mahtui jopa 20 henkeä. Jotkut oli varattu tiettyinä päivinä miehille tai naisille, jotkut nimenomaan urheilijoille. Saunomismahdollisuuksia oli siis kaikille ja usein.
Järjestelytoimistoksi kutsuttiin osastoa, joka hoiti paljon ”sekalaisia tukitehtäviä”. Sieltä organisoitiin saunojen hoidon lisäksi toimitilojen siivoukset ja kahvinkeittopaikkojen palvelut. Siivousapua sai tilata tuolta myös koteihin, varsinkin ennen suuria pyhiä. Meillä kävi usein Seppäsen Hilda auttamassa siivoamisessa. Hän oli mukava maalaistalon tyttö Kainuun perukoilta Näljängänvaaralta. Hänen kanssaan me lapsetkin tulimme hyvin toimeen. Joskus nämä siistijät saattoivat auttaa perheen arkea myös sairaustapauksissa. Perheelle tällaiset palvelut olivat lähes ilmaisia, mutta käytännössä ”arvokkaita”.
Kuljetus -omia autoja ei aluksi juuri ollut
Yhtiöllä oli olosuhteisiin nähden jo 1940-luvulla kohtuullisen hyvä ja monipuolinen kuljetuskalusto. Aluksi työväkeä haettiin eri puolilta pitäjää koppiautoilla töihin. Koppiautossa oli kuorma-auton lavalla puurakenteinen koppi, jossa oli puupenkit. Pisimmät matkat aamuin illoin olivat yli 50 km ja ne tehtiin ”säässä kuin säässä”. Mutta jo 1940-luvun loppuvuosina siirryttiin linja-autokuljetuksiin, kun yhtiö hankki kotimaisia linja-autoja. Parhaimmillaan niitä oli Pyhäkoskella seitsemän.
Leppiniemessä oli 1940-luvun lopulla oma kansakoulu. Muhokselle perustettiin vuonna 1952 keskikoulu, johon yhtiön ylläpitämästä Leppiniemen koulusta siirryttiin. Tällöin alettiin koululaisia kuljettamaan Muhoksella yhtiön busseilla. Matkat olivat ilmaisia oppilaille ja perheille. Myöhemmin tulivat yrittäjät linja-autoineen ja palvelut kilpailutettiin. Oli A. Mörön, Tieran eli Laukan busseja ja Vaalan suunnalla taisi olla Hepo-ojan autoja.
Yksi erikoisuus Leppiniemessä oli ”Oulu-auto”. Pikku bussi kuljetti kylän rouvia Ouluun kerran viikossa ostoksille. Tuohon aikaan ei kaikilla naisihmisillä ollut ajokorttia tai perheen auto oli työajoissa. Oulu-autolla oli vakiokuski, joka tiesi kauppapaikat kuin omat taskunsa. Kuljettajalle saattoi myös toimittaa kauppalistan ja rahan mukaan, jolloin hän tiesi hakea parhaat tarjoukset. Meiltä tuli useimmiten kirjoitettua lappuun toivomus tuoreesta kalasta, kesällä torilta tai talvella kauppahallista. Joskus joulun alla oli bussiin niin ruuhkaa, että piti laittaa Kukkosen Einolle ostoslappu mukaan, sillä lappu sopi kyytiin mutta matkustaja ei.
Helsinki -lippu oli paljon käytetty etu päästä pääkaupunkiseudulle. Se varattiin hyvissä ajoin matkapalveluista. Sillä pääsi kätevästi ja halvalla pääkaupunkiin.
Kuljetusosastolla oli paljon muutakin kalustoa. Asukkaat muuttivat ahkerasti paikasta toiseen ja kuorma-autot ja tavarankuljetusautot olivat kuskeineen käytettävissä, iltaisinkin aina kun joutivat. Monet perheet rakensivat omia taloja taajamiin. Silloin olivat myös rakennustyökoneet lainattavissa veloituksetta ”sotevan töihin”. Mainittakoon myös, että jokiyhtiö avusti 1960-luvulta lähtien oman talon rakentamista yhtiön takaamilla lainoilla. Viisikymmentäluvulla oli nimittäin huomattu, etteivät vanhimmat kevytrakenteiset puutalot Leppiniemessä eivätkä ”parakkialueet” muuallakaan täyttäneet enää asumisen uusia vaatimuksia. Yhtiönkin piti rakennuttaa rivi- ja kerrostaloja lisää.
Omat autot yleistyivät 1950-luvulla. Valikoima ei ollut kovin laaja, ostettiin se mitä saatiin. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.
Pysyvät työpaikat tarjosivat perheille hyvän toimeentulon ja yksityisautoja ilmestyi pihoille rivakkaan tahtiin. Jo 1950-luvulla taisi olla omia ajokkeja yli puolella asukkaista. Autoja oli helppo pitää kunnossa, kun niitä pystyi korjauttamaan edullisesti ja ammattitaitoisesti yhtiön korjaamoilla. Myös renkaiden vaihto puolivuosittain oli taattu ”Kumi-Kinnusen pajassa” eikä tarvinnut lähteä jonottamaan huoltoasemille. Myöhemmin järjestettiin hyvät tilat ja välineet ”tee se itse”-miehille huoltaa omat autonsa, ja joskus muidenkin.
Meille hankittiin ensimmäinen oma auto 1940-luvun lopulla ostamalla yhtiön kalustosta käytettynä ”Austin A 30 Seven”. Sillä perhe teki kauppamatkat ja lomareissut aina Kuopioon saakka. Ja Lapin matkailu alkoi näihin aikoihin. Seuraavan 10 vuoden aikana meillä oli peräjälkeen puolen kymmentä käytettyä autoa, mutta ensimmäinen uusi auto oli Dyna Panhard. Puhuin isäni ympäri ostamaan sellaisen hurjan ja eksoottisen ajokin, koska ”se” otti Monte Carlo rallissa kolmoisvoiton 1961. Niin hyvä se oli autona alle 15- vuotiaan pojan silmin arvioituna. Myöhemminkin vaikutin aika vahvasti autojen vaihtoon, kun oli sellaisia kavereita kylällä, jotka tunsivat ajopelit ja harrastivat niitä isiensä ohjaamina. Tuolloin järjestettiin myös ”ajotaitokilpailuja” perheille usein kesäaikoina.
Urheilurakentaminen aina kuvioissa
Jo 1940-luvun lopulla kiinnitettiin huomiota fyysiseen jaksamiseen ja hyvään kuntoon. Alueiden suunnittelijat olivat ottaneet monipuolisesti huomioon urheilupaikat ja harrastustilat ja ne löytyivät jo ensimmäisistä alueen suunnitteluluonnoksista. Suomihan on aina ollut urheiluhullua kansaa, joten urheiluun piti olla mahdollisuudet täälläkin. Piti saada fasiliteetit kaupunkien malliin.
Näkyvimpiä urheilurakenteita olivat urheilu-, tennis- ja lentopallokentät, jotka rakennettiin melkeinpä yhtä aikaa ensimmäisten talojen kanssa. Pääpaikoille tehtiin myös ampumaradat ja jousiammuntapaikat, jotka olivat sodanjälkeistä huumaa. Seuraavaksi saatiin uimalaiturit, hiihtoladut ja harrastustalot. Talvella oli tarjolla myös luistinradat ja myöhemmin jääkiekkokaukalot, jotka yleensä olivat kunnissa lajissaan ensimmäiset.
Tässä yhteydessä voi todeta, että tennis, jousiammunta, pujottelu ja jääkiekko tuli Oulujokivarteen juuri voimalaitosten väen mukana. Näiden lajien taitajia tuli ympäri Suomea ja he innostivat paikallista väkeä harrastuksen piiriin. Koulujen rakentamisen myötä saatiin ensimmäiset sisäliikuntapaikat käyttöön Pyhäkoskella ja Jylhämässä, sillä Oulujoki Oy kustansi koulujen toiminnan aina 1950-luvun alkuvuosille saakka.
Muhoksen ensimmäisen kiekkokaukalon historia oli tällainen. Kun luistelu joen jäällä kävi vaaralliseksi veden säännöstelyn vuoksi, päätettiin johtoryhmässä jäädyttää urheilukenttä luistelua ja kiekon pelaamista varten. Avoimella kentällä kiekko oli usein hangessa. Toinen harmi oli, että palokunta kielsi veden ottamisen alueen vesijohtoverkosta. Nimittäin samaan aikaan olivat paukkupakkaset ja Seuratalo paloi eikä paloposteissa ollut tarpeeksi vettä. Luistinrata siirrettiinkin sitten uuteen paikkaan parakkialueelle. Sinne rakennettiin Emäjoen työmailta vapautuneista betonimuoteista täysmittainen kaukalo. Se oli Muhoksen ensimmäinen kiekkoareena. Sille määriteltiin oma hoitaja ja siinä pelattiin hyvässä valaistuksessa yömyöhään astikoviakin pelejä. Myöhemmin ostettiin oikein lasikuitukaukalo sille paikalle ja se oli pitäjän paras.
Harrastustiloja sisälle
Varsinaiset erilliset harrastustalot rakennettiin 1950-luvulla. Niihin sijoitettiin partiotiloja, liikuntatiloja painimolskeineen ja punttisaleineen sekä puuaskartelutilat kaikkine koneineen. Naiset saivat omat kutomahuoneet. Useimmissa näissä tiloissa järjestettiin ohjattua toimintaa yhtiön, seurakunnan ja henkilökunnan yhdistys OHY:n toimesta. Tilat olivat kovassa käytössä vuodesta toiseen. Joskus kävi niinkin, että salitilaa hyvää tarkoittaen suurennettiin poistamalla joitakin sisäseiniä ja jonkun vuoden päästä lumikuorma katolla romahdutti rakennuksen. Edessä oli tietenkin purkumääräys.
Leppiniemen 1960-luvulla palanut seuratalo. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.
Tanssin pyörteissä. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.
Kerhotalot eli ”seuratalot”
Jo suunnitteluvaiheessa huomioitiin henkilöstön muutkin kuin liikuntaharrastukset rakentamalla kerhotiloja. Pyhäkoskelle rakennettiin jo 1940-luvun lopulla kerhotalo ”Leppiniemen Seuratalo”, jossa ruokalan lisäksi oli kerhotilat, elokuvasali, näyttämö ja kirjasto.
Vanhan Seuratalon kirjasto. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.
Kun ensimmäinen seuratalo tuhoutui 1960- luvun alussa, ei kestänyt kauankaan kun uusi ja monipuolisempi pytinki oli pystyssä. Tämä, jos mikä, osoitti yhtiön sitoutumista ja henkilöstön arvostusta. Henkilökunnan yhdistyksellä oli ”laaja käyttöoikeus” tiloihin.
Uusi Seuratalo. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.
Pyhäkosken uuden Seuratalon työmaaruokala. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.
Vuosittain järjestettiin erilaisia juhlia ja tapahtumia ja viikoittain siellä kokoontui erilaisia kerhoja. Jokaviikkoinen elokuvatoiminta, jota sosiaalipäällikkö veti, oli erikoista maaseudulla noihin aikoihin. Näytöksiin virtasi väkeä ympäri pitäjää.
Oulujärven leiri. Puljaaminen järvessä oli oleellinen osa kesäleiriä. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.
1950-luvun leirit
Jo 1940- ja 50-luvulla suuret yritykset järjestivät kesäisin lapsille ja kouluikäisille erilaisia leirejä ja siirtoloita, niin myös Oulujoki Oy henkilöstönsä lapsille. Huippupaikka kesäleireille oli Oulujärven Maja. Parhaimmillaan siellä oli kerralla reilusti yli 100 nuorta, jotka viettivät viikon hyvin ohjattuja leiripäiviä. Itsekin toimin pari kesää urheiluohjaajana. Järjestelin ”valmennuksen” lisäksi tapahtumia ja kilpailuja koko kesän. Siinä sivussa ohjatessani eri lajien eksperttejä, siis henkilöstön parhaita urheilijoita, opin itsekin lajitekniikoista paljon niin että joskus tunsin olevani ”valmis kymmenottelija”… ainakin teoriassa.
Eräs lentävä lause tuli yhdellä leirillä, kun tehtävänä oli arvioida kuljettua matkaa. Ohjaaja kysyi minulta maalissa, milloin kilometri olisi täynnä. Sanoin, että ”vielä 100 metriä” ja seisoin 10 sentin tarkkuudella maalissa. Olinkin kisassa viimeinen!
Muina aikoina toimipaikoilla oli uimakouluja ja ohjattua urheilutoimintaa päivittäin. Alle kouluikäisille oli puistotätitoimintaa.
Ydinporukka oli Saarijärvellä lähes joka pyhä kesälläkin. Kesäasussakin paikka oli tosi komea. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.
Lomapaikat, yhtiöläisten henkireikä
Yhtiöllä oli useita vapaa-ajan kohteita henkilöstön käyttöön. Lomapaikkoja 1950- ja -60 luvuilla olivat tuo Oulujärven maja Vaalan Säräisniemellä, Saarijärven hiihtomaja Neittävällä ja Myllykosken maja Kuusamon Vuotungissa. Saarijärvelle keskittyivät yhtiön talvitapahtumat, koska siellä oli oma hyppyrimäki ja oma pujottelurinnekin monenmoisten latujen lisäksi. Itse harrastin kaikkia noista lajeista. Osallistuin jopa oppikoulujen välisiin slalom-kisoihinkin, tosin keskinkertaisella menestyksellä. ”Tärkeintä ei ole voitto, vaan jalo kilpa”, oli mottoni useissa lajeissa.
aarijärven lomapaikan hyppyrimäki, jonka rakennusmestarit suunnittelivat ja henkilökunta rakensi. Parhaimmat hypyt lensivät 20-30 metrin pituisiksi. Minä taisin päästä 16 metriin. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.
Ei uskoisi, että slalomrinne on pidetty näin loistavassa kunnossa suksilla, ei tampparikoneella. Rinteessä kilpailtiin joskus useamman kerran talvessa. Harva uskalsi laskea hiihtosuksilla suoraan mäkeä alas, niin jyrkkä se oli. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.
Myöhemmin jokiyhtiön lomapaikat olivat urheilukeskuksissa kuten Sotkamon Vuokatissa ja Kuusamon Rukan suunnalle. Myllykosken voimalaitoksen valmistuttua Vuotungissa otettiin vapautuneita toimistotiloja lomailukäyttöön. Paikkahan on sopivasti parinkymmenen kilometrin päässä Rukan keskuksesta. Puitteet olivat aluksi ankeat, mutta se ei hidastanut niiden käyttöä, sillä niistä ei peritty maksuja.
Muistan ensimmäiset reissut siellä. Lämmityslaitteena neljän huoneen asunnossa oli yksi öljykamiina parin pienen kissan lisäksi. Vesi haettiin kaivosta ja tarpeita varten oli ulkohuussi. Saunassa lämmintä oli vain löylyssä, pesuhuoneessa ja pukutiloissa oli yhtä lämmintä kuin ulkona, siis talvella reilusti pakkasta. Jalat tahtoivat jäätyä lattiaan. Silti Myllykosken parakeilla oli pitkin talvea käyttäjiä. Sitten saatiin pitkän puhumisen ja veivaamisen jälkeen Sotkamosta 1970-luvulla kahden huoneiston uusi osaketalo, josta löytyivät kaikki mukavuudet. Paikka oli kysytty, sillä henkilöstö pääsi suunnittelemaan alusta alkaen kohteen interiööriä.
Myllykosken alkuaikojen olosuhteita kuvaa seuraava tapahtuma. Menin poikaporukan kanssa ensimmäisiä kertoja Myllykoskelle. Oli kovat pakkaset. Öljypoltin sytytettiin ja pantiin täysille. Kohta se sammui. Mitä tehdä? Kukaan meistä ei hallinnut öljypolttimon niksejä. ”Paitsi minä”, ajattelin sillä olin jossain nähnyt vastaavan polttimon asuntokäytössä. Ei muuta kuin suojapellit pois ja putket ja suuttimet irti! Siinä sitten ahersin muutaman tunnin puhdistaessani kaikki osat läpikotaisin. Välillä kokeilin: ei toimi, vuotaa taas jostain. Kolmannella kertaa rupesi vaikuttamaan lupaavalta. Kello oli jotain neljä yöllä. Muut kaverit nukkuivat yhdessä huoneessa karvahatut päässä ja sähkökissa hetekan alla. Lopulta saimme vihdoin jäätävän kylmän huoneen lämpenemään viileäksi ja pystyimme nukkumaan säkeissämme. Palovaara taisi olla yöllä suuri.
Yksi erikoisuus jokiyhtiöllä oli se, että halukkaat saivat vuokrata määräajaksi tiloja ja taloja, jotka olivat siirtyneet yhtiölle maakauppojen yhteydessä, mutta joita ei oltu purettu. Itse vedin pitkään tätä vuokraustoimintaa ja varsinkin kesäkäytössä niitä oli kymmenittäin koko vesistön alueella.
Jokatalvinen viestihiihto Pyhäkoski -Jylhämä (n70km) oli iso paikallistapahtuma. Lisäksi järjestettiin sähköyhtiöiden välisiä sekä eri osastojen välisiä viestejä. Pääpaikkana toimi Oulun Osuuskaupan piha. Sen vieressä posti ja poliisitalo. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.
Luontopolut ja jotokset luonnostaan
Joka voimalaitoksen kylkeen rakennetulle asuinalueelle syntyi lähes luonnostaan liikuntaa mahdollistavia liikuntapaikkoja ja reittejä. Kesällä eri pituiset kuntopolut ja talvella kuntoladut olivat tarjolla säännölliselle peruskuntoilulle. Yhtiö kehitti niitä yhdessä henkilöstön kanssa. Leppiniemessä rakennettiin melko varhaisessa vaiheessa valaistun latujen ja kuntopolkujen verkosto. Se tehtiin talkoilla, mutta jokiyhtiö ylläpiti sitä. Oli erityinen hiihtoreittivastaava, joka päiväsaikaan huolehti ratojen kunnosta, ensin käsin ja myöhemmin koneellisesti. Hyvä siinä oli iltaisin ja viikonloppuisin liikkua, jos vielä sattui saamaan top 10 -kuntoiluarvonnassa sen himotun palkinnon – ilmaisen viikon hiihtokeskuksessa.
Palkkiolomat pitkistä palveluista
Alkuvuosikymmeninä yhtiöllä oli tavoite pitää hyvin oppineet ja talossa pysyneet työntekijät pitkään palveluksessa. Otettiin käyttöön emoyhtiön malli palkitsemisessa. Maksettiin 25, 35 ja 40 vuoden nuhteettomasta palveluksesta ylimääräinen kuukauden palkka ja juhla pääkaupungissa sen päälle. Lisäksi myönnettiin lomamatkoja ulkomaille tiettyihin kohteisiin: jokaisesta 10 vuoden palveluksesta sai yhden Italian tai Unkarin lomamatkan. Vuosikymmenet paikka oli sama, mutta kävijöitä riitti, jopa perheittäin. Yleisempää oli kuitenkin tehdä matka, jossa puoliso saattoi maksaa oman osuuden itse, mikäli ei ollut kyse 20 vuoden kertamatkasta. Myöhemmin näitä matkoja tehtiin muuallekin Eurooppaan, lähinnä maiden pääkaupunkeihin. Ne olivat antoisia ja hyvin ohjattuja matkoja. Itsekin matkasin Italiaan ja Ranskaan, jossa loma oli tutustumista viininviljelyyn ja sitä kautta kulttuuriin. Joka ei halunnut matkustaa ulkomaille, sai käyttää lomaetunsa kotimaan kohteisiin. Vanhemmat useimmiten tekivätkin näin: nauttivat kaupunkilomasta tai lomasta hiihtokeskuksessa.
Sähkö ja puhelin
Voimalaitoksen rakentamisen alkuaikoina asumiseen kuuluivat veloituksetta sähkö, lämpö ja vesi, useimmilla ainakin 1960-luvulla myös puhelin. Kun asuminen vakiintui ja tasapuolistui, alettiin sähköstä periä nimellistä korvausta. Tähän ajoi myös luontaisetujen verotuksen laajeneminen.
Yhtiöllä oli oma, sisäinen puhelinverkko ja kaukopuheluita yhdisteli oman keskuksen ”puhelinsandra”. Paljon puhuttiin, että puhelinneidit kuuntelivat yksityispuheluita, kuten yleensä vanhoissa elokuvissa annetaan ymmärtää, mutta harvoin niistä ketään saatiin kiinni. Oli myös erikoista, että useammalla perheellä saattoi olla sama numero, koska liittymiä oli rajallinen määrä. Piti sopia jokin käytäntö, miten toimitaan vastatessa, jotta puhelu saavutti tarkoitetun vastaajan. Sisäisten puhelujen ja paikallisten verkkojen puhelut olivat käyttäjille ilmaisia. Kaukopuheluista pantiin kuukausittain lasku palkkapussin sisälle.
Voimalaitoksilla oli vesilaitokset, jotka toimittivat käyttöveden asukkaille. Jokivesi täytyi puhdistaa ennen käyttöä. Vesimaksuja ei peritty talousvedestä. Suurimmilla voimalaitoksilla oli myös jo 1960-luvulla laitokset, jotka käsittelivät jätevedet ennen jokeen laskemista. Ne olivat kai lakeihin ja asetuksiin perustuvia pakon sanelemia toimintoja. Itse jätehuolto oli myös alkuvuosikymmeninä yhtiön vastuulla. Ensin jätetynnyreihin kerätty jäte kuljetettiin hevonen ja mies -yhdistelmillä ja myöhemmin konevoimin kaatopaikalle niin kauan kuin omia kaatopaikkoja tai roskanpolttouuneja sai käyttää. Sittemmin jätehuolto ulkoistettiin ostopalveluiksi.
Alkuvuosina osa taloista oli puulämmitteisiä. Yhtiön metsäosasto hoiti polttopuut asukkaille kotioville. Myöhemmin klapeja jaettiin saunoille ja muutamiin uunilla varustettuihin asuntoihin lisälämmön tuottamiseksi. Metsäosasto hoiti myös joulukuuset joka joulu oven pieleen. Myöhemmin tosin vain yhteen paikkaan, mistä kukin sai itse ”tehdä kuusenhakureissunsa”.
Puutarhuri Maija Nurmi ylpeänä esittää kasvattamaansa viiniköynnöstä kasvihuoneessaan. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.
Pihojen ja piha-alueiden hoito kuului jokiyhtiön toimintoihin. Talvella aurauskalusto piti pihat lumesta puhtaana ja kesällä nurmikot ja kukkapensaat hoidettiin priimakuntoon. Nurmikoiden hoito tarjosi vuosien mittaan sopivaa kesätyötä sadoille nuorille. Viheraluetta emännöi yhtiön puutarhuri, joka suunnitteli koko asuinalueen ympäristön vihertyöt viimeistä piirtoa myöten. Hän sai Seuratalon ja Vierasmajan istutuksista sekä voimalaitosten infopaikkojen hoidosta kiitosta ja julkisuutta lehtiä myöten.
Järjestys ja turvallisuus
Alkuaikoina alueella järjestyksestä vastasi paikallinen poliisi. Alueella oli oma poliisitalo ja putkat. Kuuluisin poliisi oli entinen kaukopartiomies Pekka Mämmi. Hänellä oli merkittävä rooli myös yleisen turvallisuuden ylläpitäjänä. Ohjeistus tehtiin yhdessä sosiaalitoimiston kanssa. Kun asuminen ja eläminen vakiintuivat, järjestyksenpito siirtyi osaksi muita toimia kuten sosiaalitoimiston ja järjestyskonttorin vakiotehtäviä.
Voimalaitostyömailla on aina ollut jonkinmoinen pieni palokunta. Pyhäkoskella ja Jylhämässä oli paloautokalustot. Kalustoille oli varattu erillinen asemapaikka keskeiseltä paikalta työmaa-aluetta. Palokunta oli tyypillinen tehdaspalokunta, johon kuului kymmeniä työntekijöitä. He harjoittelivat tiiviisti erilaisia tehtäviä ja myöhemmin osallistuivat pyydettäessä pitäjän suuriin palosammutuksiin. Muistan, että palokunnissa oli myös nuorisotoimintaa ja osallistujille opetettiin palontorjunnan perusasioita. Myöhemmin yksikkö kehittyi yleisemmin kaikenlaisiin pelastustehtäviin.
Ryhmään kuului vuosikymmenet myös savusukeltajia ja sammakkomiehiä. Varsinkin kevytsukeltajilla oli ihanteelliset harjoitteluolosuhteet Rokuan Saarijärvellä, missä monet ryhmät eri puolilta maakuntaa kävivät harjoittelemassa erittäin kirkkaan veden vuoksi.
Ulkopuoliset palvelut tärkeitä
Asuinalueen asukkaat tarvitsevat myös ulkopuolisten tarjoamia palveluja. Jokiyhtiö tekikin jo varhaisessa vaiheessa Oulun Osuuskaupan kanssa sopimuksen Leppiniemen kauppa- ja työmaaruokalapalveluista. Sopimus koski yksinoikeutta avata sekatavarakauppa yhtiön sille rakentamaan kiinteistöön. Kauppa toimi samassa paikassa noin 30 vuotta. Myös muita palveluja tuli alueelle. Postille oli rakennettu omat tilat kaupan viereen. Postissa saattoi hoitaa myös pankkiasiat. Alueella oli myös kirjakauppa, partureita ja myöhemmin SPR:n elintarvikekioski.
Itse muistan SPR:n kioskin siitä, että se oli meidän perän koululaisten bussipysäkillä ja että sieltä ostettiin aina kevään ensimmäiset tötteröjäätelöt. Kioskin rakensi jokiyhtiö ja se on kestänyt tyhjilläänkin tuulet, tuiskut ja vandalismin. Kioski oli 1950-luvulla monen Leppiniemen suurjuhannusjuhlan keskus vanhalla uimarannalla.
Sairaanhoitaja Maija Kymäläinen Pyhäkosken ensiapuasemalla. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.
Terveydenhoitopalvelut
Isommilla toimipaikoilla oli ensiapuasema. Siellä oli sairaanhoitaja, joka asui usein aivan naapurissa ja päivysti arkipäivät. Hän huolehti myös työpaikkojen ensiapukaapeista. Aluksi hän toimi linkkinä kunnanlääkäriin ja myöhemmin yhtiön vastuulääkäriin. Asemalla oli viikoittain lääkärivastanotto, jossa kiireettömät tapaukset voitiin selvittää. Myös paikalla asuvat perheenjäsenet saivat tulla vastaanotolle, mutta työntekijät olivat aina etusijalla. Sairaanhoitaja hoiti myös epidemian sattuessa paikallista sairastupaa, joka sijaitsi samassa rakennuksessa. Tarvittaessa hän sai avukseen kodinhoitajia.
Hammaslääkäri työssään Pyhäkoskella. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.
Pyhäkoskella toimi vuosikymmenet myös hammaslääkäri yhtiöltä vuokratuissa tiloissa. Koululaisetkin kävivät tarkastuttamassa hammaskalustonsa hänellä. Muistan hyvin, ettei silloin ollut juurikaan puudutusaineita käytössä, vaikka tehtiin juurihoitoja tai poistettiin hampaita. Auts!
Leppiniemen lastentarhan toimintaa ohjasi pitkään Kaisa Lindfors. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.
Leikkipuistot ja lastentarha
Asuinalueiden suunnitelmissa oli aluevaraukset leikkipuistoille. Yhtiö rakensi puistojen kalusteet omalla verstaalla ja kehitti verraten pitkäikäisen malliston: jotkut kalusteet ovat vieläkin käytössä, toki monet ovat käyttämättöminä ränsistyneet. Leikkipaikat olivat kovassa käytössä suuren lapsimäärän vuoksi.
Itse muistan, kun hieman isompina me pojat pyrittiin keinuista hyppimään mahdollisimman pitkälle. Yleensä hyppiminen päättyi siihen, että joku särki jalkansa ja ”se oli pakko lopettaa”. Toinen kummallisuus oli, että kun pikku lapset rakensivat hiekkakakkuja niin me vähän isommat pojat pyrimme kaivamaan hiekkaa syvemmälle eli etsimään aarretta. Parhaimmillaan kaivannot olivat 3-4 metriä syviä, mutta kultaa ei vaan löytynyt ja vanhemmat vaativat täyttämään kaivannot. Mikähän tuossakin oli virikkeenä? Lemmenjoen kulta kai?
Lastentarhatoiminta alkoi Leppiniemessä 1950-luvulla aluksi saksan- ja englanninkielisenä alle kouluikäisille. Lapset tottuivat vieraisiin kieliin käytännön kautta. Opettaja toki antoi puhekielen opetusta myös lasten vanhemmille, jotka työskentelivät ulkomaalaisten kanssa päivisin. Kone- ja laitetoimittajat olivat vieraskielisiä, joten heitä piti työtehtävissä ymmärtää oikein.
Metsä ja luonto oli heti lastentarhan nurkan takana. Anja Auvinen johtaa tässä lumilinnan tekoa. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.
Myöhemmin lasten päiväkoti muuttui suomenkieliseksi, vaikka englannin kielen opetus jatkuikin henkilöstön piirissä. Tarhassa käynti oli aluksi ilmaista, mutta vuosikymmenten saatossa verottaja päätti, että ”se on luontaisetua ja sitä pitää verottaa, jos ei ole maksuja”. Lastentarha suljettiin, kun syntyvyys alueella laski pohjalukemiin.
Leppiniemen kansakoulu. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.
Leppiniemen kansakoulun 34 oppilaan luokkahuone. Maksimissaan oppilaita oli luokassa noin 40. Kussakin luokassa oli kahden luokka-asteen oppilaita. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.
Koulu ja koulurakennukset
Oulujoki Osakeyhtiö rakensi Leppiniemen ja Jylhämän koulut 1940-luvulla, jolloin suuret ikäluokat tulivat kouluikään. Kunnilla ei ollut varaa investoida koulukiinteistöihin, kun isot muuttoryntäykset sodan jälkeen tulivat. Lakimuutosten jälkeen 1950-luvun alussa koulut siirtyivät kuntien omistukseen. Koulutilat loivat myös hyvät puitteet erilaisille tilaisuuksille ja harrastuksille. Etenkin Leppiniemen koulun suuri liikuntasali oli ahkerassa käytössä. Myös muita tiloja käytettiin kerhotoimintaan.
Leppiniemen kansakoulun tilava liikuntasali. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.
Leppiniemen koulussa oli muutama opettaja. Kuuluisimpia olivat Mankisen pariskunta, jotka osallistuivat myös lasten kerhotoimintaan. Koulun vieressä oleva urheilukenttä ja kuntoiluradat olivat tuolloin moninaiskäytössä.
Bensanjakaja Heikki Vesa työssään. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.
Ostotoiminta
Oulujoki Osakeyhtiö oli noihin aikoihin iso ostaja Oulun seudulla ja sillä oli oma hankintaosasto. Hankintaosaston kautta henkilöstökin saattoi ostaa tarvikkeita tai palveluja edullisemmin. Jos osto tapahtui Oulusta, kuljetus oli päivittäin ilmainen. Henkilöstö tekikin isommat hankinnat mielellään hankintaosaston kautta. Koneet ja laitteet olivat yhtiön kautta ostettuna edullisia.
Jokiyhtiöllä oli polttoaineiden jakelupiste talon autoja varten korjaamoalueella, josta kukin työntekijä sai kuittausta vastaan noutaa omaan autoonsa bensaa tai dieseliä omakustannushintaan, samoin kaikki voiteluaineet ja jopa autonrenkaat.
Omakotirakentaminen
Yhtiö myönsi rakentajille kuljetusapua ja lainasi työkoneita veloituksetta. Aluksi kuljetuksista ja lainaamisista sovittiin tapauskohtaisesti, mutta myöhemmin toiminnalle luotiin säännöt.
Jo melko varhain yhtiö rupesi myös myöntämään omakotilainoja. Yhtiön omat asunnot olivat täynnä ja toisaalta ensin taloon tulleiden asukkaiden perheiden vaatimukset olivat lasten varttuessa muuttuneet. Pyrittiin asettumaan taajamiin.
Toisaalta 1980-luvulla Leppiniemessä oli vain muutama alle kouluikäinen lapsi ja peruskouluikäiset lapset kävivät vähiin. Niinpä lastentarha suljettiin ja koululaiset siirtyivät pysyvästi naapurikouluun, kun Leppiniemen oma kansakoulu oli palanut.
Työntekijöiden tekemä linja-auto ”Hepokatti” purkamassa lastiaan Saarijärvellä. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.
Retket
Jokiyhtiön osastot ja yksiköt tekivät vuosittain useita opintoretkiä yhtiön kustannuksella ympäri maakuntaa tutustuen eri yritysten toimintaan. Myös muutkin perheenjäsenet pääsivät retkille. Nimittäin rouville järjestettiin vuosittain päiväretkiä joihinkin heidän valitsemiin kohteisiin maakunnassa. Myös koko perheelle talvisin tarjottiin ilmainen kuljetus Vaalan Saarijärvelle, yhtiön majalle. Se oli talvisin ja keväisin erittäin suosittu kohde. Jopa niin suosittu, että yhtiöläiset rakensivat Leppiniemessä sitä varten oman linja-auton, ”Hepokatin”, jolla saatettiin ajaa reissuja läpi vuoden.
Shakkikerho kokoontui kymmenet vuodet Seuratalolle pelailemaan, mutta joskus otettiin mittaa pelissä myös toimipaikkojen välillä. Itse harjoittelin shakin peluuta talousrakennuksen pannuhuoneessa talonmiehen kopissa. Siellä oli tarpeeksi lämmintä talvisin. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.
Oulujoki Oy:n Henkilökunnan yhdistys
Toimipaikkojen viihtyvyys ja - sanoisin myös- työteon tehokkuus parantuivat huomattavasti jo 1950-luvulla yhtiön tukiessa sosiaalista toimintaa. Suuren harppaus otettiin 1960-luvulla, kun Oulujoki Oy:n henkilökunnan yhdistys -OHY- perustettiin ohjaamaan ja suunnittelemaan koko henkilöstön harrastus- ja vapaa-ajan toimintaa.
Yhdistys jakautui eri harrastusalojen mukaisiin kerhoihin, joita oli parhaimmillaan liki 20. Yhdistys laati suunnitelmat ja budjetit aina vuodeksi eteenpäin ja sai jokiyhtiöltä varat kerhojen pyörittämiseen. Silloisen paikallisjohdon ratkaisu teki toiminnasta jouhevaa ja kustannustehokasta. Toimintatapa oli tuolloin ainutlaatuinen pohjoissuomalaisessa yrityselämässä.
Esiintyjät harjoittelivat joka vuosi uudet kuviot juhlaesiintymisiä varten. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.
Itse toimin heti alusta lähtien mukana eräkerhossa ja urheilukerhossa. Myöhemmin innostuin askartelukerhon toiminnasta, kun heillä oli valtavan monipuolinen välineistö omissa tiloissa. Jotkut tekivät siellä huonekalusteita, toiset veneitä ja jotkut jopa arkkuja. Myöhemmin innostuin myös kalankasvatuksesta ja tietokoneasioista.
Paljon on muistoja vuosikymmenten varrelta. Kerran kun teimme vuokrasopimuksia metsästysmaista, piti mennä hakemaan allekirjoitusta piirimielisairaalaan. Se oli kammottava paikka koululaiselle: jo ilmakin haisi kuin kaatopaikalla. Nopeasti ulos! Toinen kokemukseni oli, kun sain porttikiellon ja vähän muutakin sanktiota askartelukerhossa. Syynä oli se, että menin uuden uutukaisella höylällä ajamaan mökkini vanhat lattialaudat. Niissähän oli hiekkaa ja kiviä pinnassa, jolloin terät tuhoutuivat käyttökelvottomiksi. En ollut ajatellut asiaa loppuun saakka.
Teatteriesitys. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.
Teatteri, kulttuuri ja juhlat osana vuoden kiertoa
Yksi tärkeimmistä ulospäin näkyvistä yhteisön harrastuksista oli 1950-luvulla alkanut teatteritoiminta ja kaikenmoiset juhlat. Kerhotilat oli varustettu hyvin elävän teatterin tarpeita varten. Ohjaajia saatiin Oulusta ja jopa ulkomailta. Esiintyjät ja esitykset olivat ammattimaisia. Niinpä joinakin vuosina pidettiin oikein maksullisia esityksiä. Samoin saatiin pieniä näytelmiä ja sketsejä osaksi juhlatapahtumia. Sketsit olivat henkilöstöjuhlien bravuurinumeroita. Kirjoitin itsekin parina vuotena käsikirjoituksia, mutta yleensä pieni ryhmä kokosi ne ajankohtaisista tapahtumista. Ajankohtaisuus upposi sopivasti höystettynä henkilöstöön.
Hupikuoro vappujuhlissa. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.
Teatterit ehtivät olemassaolonsa aikana esiintyä kaikenlaisissa juhlissa: oli eläkeläisjuhlia, pikkujouluja, juhannusjuhlia, äitienpäiväjuhlia, lastenjuhlia, urheilujuhlia ja merkkipäiväjuhlia sekä mitalijuhlia.
Elokuvateatterin kioski ja sen hoitaja Raakel Hautala. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.
Elokuvasali ja näyttämö 1957. Kuva: Fortum Oyj:n arkisto.
Eniten väkeä saivat liikkeelle kuitenkin elokuvat. Parhaimmillaan esityksiä oli kolme kertaa viikossa. Eivätkä ne olleet mitään kaitafilmejä vaan parhaita saatavilla olevia maailman luokan hittejä. Hoidin elokuvatoimintaa yli 25 vuotta ja kävin tilaamassa ne Helsingistä suurilta elokuvatuottajilta suoraan. Väkeä tuli parhaimmillaan kirkonkylältä ja jopa naapurikunnista saakka.
Matti Pulkka