Rakennusajan työterveyshuolto Oulujoen voimaloilla

1940-luvun vaativat olosuhteet

Kun voimalaitoksia päätettiin ruveta rakentamaan 1940-luvun alussa, oli isot rakennustyömaat Suomessa melko harvassa, varsinkin ne, jotka tulivat ”korpeen”. Kaikki piti ajatella alusta ja uudelta pohjalta. Ja etenkin, kun sotatila oli päällä. Sodasta päästyään nuoret miehet olivat rohkeita, jopa uhkarohkeita. Työturvallisuus oli lasten kengissä ja niin myös kattava terveydenhuolto. Yhteiskunnan resurssit olivat vaatimattomat. Maaseutukunnassa oli yleensä yksi lääkäri ja korkeintaan joku avustaja. Kuitenkin esimerkiksi Muhoksen kunnassa oli parhaimmillaan 9000 asukasta. Yhtiön piti siis toimia itse aktiivisesti työterveysasioissa.

Oulujoki Oy:n ensimmäinen ambulanssiauto oli maaseudulla siihen aikaan uutta ja erikoista. Kuva: Fortum Oyj:n kuva-arkisto

Ensiapuasemat perustettiin jo alkuvaiheessa, siis 1940-luvun alkupuolella, sekä Muhoksen Pyhäkoskelle että Vaalan - silloisen Utajärven – Jylhämään. Niitä hoitamaan saatiin pätevät terveysalan ammattilaiset. Asemilla riitti kiirettä ryskytöissä kolhiutuneiden hurjapäiden paikkaamisessa. Kun hoitajan asunto oli samassa rakennuksessa, tultiin sinne joskus yölläkin pää kainalossa pikaiselle vastaanotolle. Ei siinä auttanut muu kuin lähettää kaveri ambulanssilla kiireesti Oulun lääninsairaalaan.

Pian kuitenkin huomattiin, että tarvittiin alkeellisten asumisolojen takia sairastaville ja hoitoa tarvitseville työntekijöille ”sairastuvat” edistämään paranemisia. Ne auttoivat myös epidemioiden hoidossa. Ensiapuaseman hoitajille hankittiin apuhenkilökuntaa, joka omaksui nopeasti vaativan hoitoroolinsa. Asemien henkilökunta meni myös tarvittaessa perheisiin antamaan erilaista apua perheen jokapäiväisissä askareissa. Varsinkin sairastapauksissa palvelu oli kysyttyä.

Potilashuone ”sairastupa” oli siisti ja yksinkertainen. Kunnilla ei noihin aikaan ollut vuodeosastoja muuta kun vanhainkodeissa. Kuva: Fortum Oyj:n kuva-arkisto

Ensiapuasemat pitivät yhteyttä jatkuvasti kunnanlääkäreihin ja niinpä käytännöksi tuli muutaman vuoden perästä (noin vuonna 1945), että kunnanlääkärille järjestettiin säännöllinen vastaanotto terveysasemien yhteydessä kerran viikossa. Potilaita oli joskus jonoksi asti odotushuoneessa: kuka oli pahasti ruhjeilla, kuka romuskassa. Jälkeen päin lentävänä lauseena oli tuolloin, että ”haetaanpa Sipilän Eikalta asperiinipillereitä”.  Joskus ne saattoivat kyllä olla vain lumelääkkeitä. Asperiinihan oli Hota-pulverin jälkeen yleisin kipulääke.

Jo tuolloin hankittiin toimipaikoille sairaankuljetusautot, mikä oli uusi toimintamalli näillä main. Autoja käyttivät hätätilanteissa myös työntekijöiden perheet. Muistan, kun kerrankin jonkun vaimo oli menossa synnytyslaitokselle, mutta synnytys käynnistyi kesken matkaa. Kuskin ei auttanut kuin pysähtyä, hakea lähitalosta lämmintä vettä ja lakanoita ja hoitaa synnytys loppuun. Terve poika siitä kuulemma tuli. Autokuskista tuli hetkessä kätilö.

1950-luku

Sodan päättyminen tiesi rajua lisäystä työntekijöiden määriin, jolloin myös terveydenhoidon työt lisääntyivät. Säännölliset lääkärinvastaanotot vakiintuivat työpaikoilla. Myös hoitohenkilökuntaa lisättiin palkkaamalla koulutettuja avustajia. Yhteistyö kuntaan ja läänin terveysorganisaatioihin tehostui. Muistan, että nyt sairasta lähdettiin herkemmin viemään läänin- tai kaupunginsairaalaan, mistä löytyi erikoisosaamista myös vakavimpien tapaturmien ja sairauksien hoitoon.

Ensiapuasema yksinkertaisine kalusteineen Aittokoskella. Tämäntyyppisiä olivat muutkin EA -asemat työpaikkojen läheisyydessä. Kuva: Fortum Oyj:n kuva-arkisto

Ja tulihan voimala-alueille myös hammaslääkäripalveluita. Paljon on juttuja sen aikaisista hammaslääkärikäynneistä. Omakohtaisesti muistan, kun juurihoidot tehtiin kerralla ilman puudutusta tai useampi hammas kiskottiin kerralla puuduttamatta. Ja aluksi porat kävivät ”polkuvoimalla”. Ronskeja ne otteet olivat siihen aikaan. Mutta suu tuli hoidetuksi. Myös kylän koululaiset saivat siinä ohessa akuutteihin hammassärkyihin pika-apua. Tosin itse sain kylkiäisenä hammaslääkärikammon.

Hammaslääkäri työssään. Kyseessä olivat yhtiön järjestämät tilat ja laitteet. Kuva: Fortum Oyj:n kuva-arkisto

Työsuojeluun ruvettiin kiinnittämään enemmän huomiota. Laadittiin yhdessä ammattiryhmien kanssa työsuojelulle paikallinen organisaatiomalli ja pelisäännöt. Ruvettiin seuraamaan tapaturmia ja onnettomuuksia järjestelmällisesti sekä yhdessä analysoimaan niiden syitä ja korjaustoimenpiteitä. Se oli osin uutta työelämässä ja osoitti, miten paikallisesti voitiin edistää työntekijöiden terveyttä ja hyvinvointia. Yhtiön eri osastot kilpailivat yhteen aikaan parhaista turvallisuussaavutuksista.

Uudenlaista online-tapaturmaseurantaa Montan voimalaitostyömaan portilla 50-luvun alussa. Kuva: Fortum Oyj:n kuva-arkisto

Yhtenä konkreettisena asiana voidaan pitää liikunnan voimakasta nousua osaksi sosiaali- ja henkilöstötoimintaa. Liikuntapaikkoja rakennettiin runsaasti ja monipuolisesti: saatiin kenttiä, saleja, välineitä ja muita tykötarpeita. Ne olivat monesti pitäjän ainoita kunnollisia suorituspaikkoja, missä kyläläisetkin kävivät. Samoin organisoitiin yhdessä myös vapaa-ajan toimintaa henkilökunnan ”omaksi kerhotoiminnaksi”.

Maininnan arvoista vuosikymmenen taitteessa oli myös palo- ja pelastustoiminnan vakiintuminen osaksi työ- ja asuinalueiden turvallisuutta ja hyvinvointia. Palokalustoa uusittiin voimakkaasti ja henkilöstöä koulutettiin jatkuvasti. Toimintaa harjoiteltiin jopa viikoittain. Se näkyi työmaan ja asuinympäristön jokapäiväisessä rytmissä ja ilmapiirissä turvallisuutena. Lentävänä lauseena palopäälliköillä oli ”Tulipaloja ei saa olla eikä niitä saa tulla”.

Pelastuskalustoa monipuolistettiin jatkuvasti. Kuvassa Ford merkkinen paloauto. Kuva: Fortum Oyj:n kuva-arkisto

1960-luku

Monen ammattikunnan terveystarkastukset tulivat käyttöön 1960-luvulla ja vakiintuivat osaksi vuosirutiineja. Niillä pystyttiin ajoissa puuttumaan työpaikan erityisongelmiin, joista saattoi aiheutua työkyvyttömyyksiä tai terveysriskejä. Esimerkkeinä noista ammateista voisi olla maalarit, hiekkapuhaltajat, hitsaajat, sukeltajat, mastomiehet, palomiehet ja räjäyttäjät. Noihin aikoihin saatiin yhtiölle pysyvät sopimuslääkärit. Monesti nämä lääkärit olivat kokeneita ja sopimukset heidän kanssaan olivat pitkiä. Se oli työntekijöille kuin ”perhelääkärijärjestelmä” ja kipujen ja vaivojen historia tuli tutuksi. Lääkärille sai tilata ajan tai ottaa yhteyttä, jos jokin asia vaati ”korkeampitasoista” hoitoa tai jatkotutkimuksia. Lääkäri hoiti vakanssia leipätyönsä ohessa joinakin sovittuina päivinä viikossa.

Näköseula kaikille työntekijöille. Kuva: Fortum Oyj:n kuva-arkisto

Henkilöstöä ruvettiin järjestelmällisesti kouluttamaan ensiaputehtäviin. Joissakin töissä tuo taito oli pakollinen. Kuten nykyäänkin turvallisuuspassit olivat erilaisia, vaikkapa tulityöpasseja tai ensiapu 2-passeja. Ensiaputaitoja seurattiin merkitsemällä ne henkilökortteihin. Työpaikoilla järjestettiin myös pelastusharjoituksia ja -näytöksiä sekä valmistauduttiin ydinonnettomuuksien varalle.

Aivan oma lukunsa oli se, kuinka 1950-luvulla virinnyt kerhotoiminta vakiintui yhdistystoiminnaksi. Urheilukerhon toiminta laajeni myös lähes kaikille liikunnan alueille. Tietyt lajit nousivat vuorollaan pintaan. Hiihto oli ykköslaji, joka veti nuoria miehiä ja naisia liikkumaan. Seuraavaksi tulivat yleisurheilu, jota varten rakennettiin täysmittaiset urheilukentät. Myös pesäpalloa pelattiin laajasti ja näyttävästi. Ja kun veden äärellä ollaan, uinnille rakennettiin oman kilpapaikkansa, luistelijoille omansa. Oma lukunsa ovat sisäliikunnat, joita varten rakennettiin omat harrastustilat. Mukana oli paini, painonnosto, pöytätennis ja voimistelu, vain muutamia mainitakseni. Nämä kaikki lisäsivät merkittävästi työntekijöiden hyvinvointia, aktiivisuutta ja jaksamista työn parissa. Henkinen vireys oli myös huomioitu harrastustoiminnassa, ei ainoastaan fyysinen.

Lähteet

Vesivoimaa Oulujoesta 50 vuotta -kirjan (1991) henkilöstöhaastattelut