Yhtiön kainalossa

Sotien jälkeen opettajakoulutus oli hyvin erilaista kuin nykyisin. Osa miesopettajista oli kaatunut rintamalla, ja suuret ikäluokat olivat tulossa kouluun, joten opettajapula oli huutava. Minä valmistuin opettajaksi poikkeuskoulutuksella, johon kuului kuuden viikon kesäkurssi, yhden lukuvuoden ”opetusharjoittelu” ilman ohjausta, toinen kesäkurssi ja kokonaisen lukuvuoden mittainen opettajakoulutus. Valmistumisen jälkeen lähdimme toisen tamperelaisen opettajatytön kanssa opettajiksi Sallaan, jossa tapasin mieheni Henryn.

Meidät vihittiin vuonna 1953 Tampereella. Tuolloin minä toimin opettajana Pöytyällä, ja mieheni opiskeli vielä Turun OKL:ssa. Kun mieheni keväällä valmistui, aloimme etsiä yhdessä opettajan virkoja. Halusimme paikkaan, jossa olisi korkea syrjäseutulisä, joten etsimme virkoja Lapista. Hakijoita oli kuitenkin paljon, ja alkoi tuntua, että jäämme ilman paikkoja. Sitten silmiimme osui opettajalehden ilmoitus kahdesta opettajan virasta Jylhämässä. Haimme paikkoja ja saimme ne. Aloimme heti tehdä muuttoa, sillä koulun alkuun ei ollut enää kauan. Tavaroita meillä ei ollut paljoa, sillä mieheni oli opiskelija ja minä yritin tulla toimeen mahdollisimman vähällä, ettei muuttokuorma olisi suuri. Tulimme mieheni kanssa Jylhämän kouluun opettajiksi vuonna 1954 ja toimimme virassa kaksi ja puoli vuotta odottaen uuden koulun valmistumista Vaalan keskustaan.    

Vastaanotto Jylhämässä oli upea. Meille oli järjestetty asunto koulun läheltä paritalosta, joka oli vielä maalattavana, kun saavuimme. Majoituimme Jylhämän ensiapuasemalle muutamaksi yöksi ja saimme käydä vierasmajalla ruokailemassa omalla kustannuksella. Uudessa paritaloasunnossamme oli alakerrassa keittiö ja olohuone ja yläkerrassa makuuhuone. Asunto oli meille hieno, sillä olimme tottuneet pikkukylien kouluilla opettajina ollessamme asuntoihin, joissa ei ollut vesijohtoja, viemäreitä tai keskuslämmitystä. Jylhämän asunnossamme oli vesijohto ja viemäri. Lämmitys oli puulämmitys, mutta yläkerran makuuhuoneessa oli lisänä sähköpatteri. Polttopuita ei tarvinnut itse pilkkoa, vaan puulaanille soittamalla. Sieltä toimitettiin polttopuut ”puuhevosella” liiteriin asti pinottuina.

Yhtiöläiset tiesivät paljon sähköstä ja sen käytöstä, ja neuvoivat meitä käyttämään uppokuumentajaa pyykkiä pestessä. Uppokuumentaja laitettiin pulsaattorikoneeseen ja se kuumensi veden, jonka jälkeen koneeseen lisättiin pyykki. Meissä ihmetystä herätti se, kun meille ei tullut sähkölaskua, eikä missään ollut edes sähkömittaria. Mieheni kysyi asiasta yhtiöläisiltä, jotka totesivat sähkön olevan niin sanottua hukkasähköä, jota sai vapaasti käyttää. Totta kai olimme tilanteeseen tyytyväisiä. Kun tulimme Jylhämään, emme olleet osanneet odottaa mitään tällaista. Paikka oli meille hiukan outo ja eksoottinenkin, mutta äärettömän mukava.

Myös asukkaiden puolesta vastaanotto oli hyvä. Asunnossamme oli yhtiön puolesta puhelin, ja eräänä päivänä meille soitti nainen esitellen itsensä Pirkko Taviaksi. Hän kutsui meidät hänen ja miehensä Arvon luokse kyläilemään. Arvo toimi käyttöpäällikkönä Jylhämän ja Nuojuan voimalaitoksissa. Meistä tuli pitkäaikaiset tuttavat ja ystävät, ja olimme lastemme kummeja ristiin. Opettamieni lasten kautta tutustuin myös heidän vanhempiinsa. Silloin oli tapana, että lasten opettajat kutsuttiin kylään ainakin pienillä paikkakunnilla. Kerran erään oppilaani äiti kutsui meidät perheensä luokse kylään Nuojuankankaalle hulppeaan omakotitaloon. Se oli kevättä juuri ennen koulun loppumista. Odotin tuolloin esikoistamme ja minulla oli kauhea jäätelönhimo, joten santsasin tarjolla ollutta jäätelöä hiukan häpeillen. Sama rouva oli myös naiskuoron johtaja, ja kun menin naiskuoron kevätjuhlaan erään koulumme naisopettajan kutsumana, oli tarjolla taas jäätelöä. Kun kaikki olivat ottaneet annoksensa, katsoi rouva minua ja sanoi, että ”Rouva Wikman tykkää tästä jäätelöstä, että olkaa hyvä vaan”. Otin lisää, mutta kyllä minua nolotti. Rouvan tytär oli luokallani, ja olen edelleen hänen kanssaan yhteyksissä. Saimme mieheni kanssa kutsun myös yhtiön järjestämiin pikkujouluihin, vaikka emme yhtiön palkkalistoilla olleetkaan. Pikkujouluissa oli kekseliästä ohjelmaa, ja erinomaisia esiintyjiä olivat etenkin Erik Hakulin ja Martti Ruokolainen sketseineen. Juhlassa esiintyivät myös mies- ja naiskuorot.

Jylhämän koulu oli Oulujoki Osakeyhtiön rakentama ja meitä opettajia oli viisi. Se oli suurin koulu, missä kumpikaan meistä oli koskaan opettanut. Yleensä pikkukouluissa oli kaksi tai kolme opettajaa tuohon aikaan. Luokkahuoneita oli vain kolme, joten teimme tilavasta opettajanhuoneesta ja eteisaulasta uudet luokat. Minun luokkani oli tuo opettajanhuoneeseen tehty luokka, jossa opetin pientä 17 oppilaan luokkaani. Mieheni opetti eteisaulassa, joka oli talvisin todella kylmä, kun pakkanen hiipi oven raoista sisään. Hyvin me siellä kuitenkin pärjättiin. Koululla oli tietenkin koulukeittola ja keittäjä, joka keitti meille aina päiväkahvit. Eräänä päivänä keittäjä tuli sanomaan miehelleni, että keittolan puuhellan levy oli haljennut siten, ettei siinä enää voinut tehdä ruokaa. Mieheni soitti heti yhtiölle, ja ennen neljää keittolaan oli tuotu sähköjakkara. Toisen kerran saimme nopeasti apua, kun luokassani alkoi haista pahalta. Ilmoitimme korjaamolle hajusta, eikä aikaakaan, kun yhtiön miehet tulivat ja ottivat lattian auki. Lattian alta löytyi kuollut rotta, josta haju levisi. Olimme ällikällä lyötyjä siitä, että asiat hoituivat Jylhämässä niin nopeasti. Emme olleet tottuneet niin nopeaan palveluun missään.

Koulurakennuksen yhteydessä oli elokuvateatteri, jossa pidimme myös koulun kevät- ja joulujuhlat. Siellä oli valmiina katsomo yleisölle, joka koostui vanhemmista ja oppilaista. Jylhämän ympäristö oli viihtyisä ja hyvin hoidettu. Tiet aurattiin talvella ja keväällä yhtiön puutarhatyöntekijät pitivät huolta pihoista ja istuttivat kukkia. Yhtiöläisten oli mahdollista saada itselleen osioita yhtiön kasvihuoneista, joihin sai jo aikaisin keväällä kasveja kasvamaan sähkölämmityksen ansiosta. Itse emme tätä etua päässeet hyödyntämään, sillä vietimme kesät syntymäsaarellani Längelmäellä.  Vieraita varten Jylhämässä oli Uutelan alueella vierasmaja, joka on Aarne Ervin toimiston suunnittelema. Siellä on hienot tilat, jotka ovat hyvällä maulla ja tarvikkeilla varustettu.  Vierasmajalla oli taitava emäntä, joka laittoi Helsingistä tulleille pääkonttorin herroille hyvää ruokaa, muun muassa ruttupottuja.

Rakennusvaiheessa ihmisiä tuli Jylhämään ympäri Suomea. Olen myöhemmin miettinyt, ettei siellä ollut mitään omaa murretta, sillä ihmisiä tuli niin monelta eri suunnalta. Kaikilla oli omia ominaispiirteitä, mutta ei ollut mitään murretta, joka olisi lyönyt läpi koko asujaimiston. Joitakin hassuja sanontoja piti joskus tarkentaa, mutta suurempia katkoksia ei ymmärtämisessä kuitenkaan ollut. Koulumaailmassa oppilaiden erilaiset taustat näkyivät jonkin verran. Esimerkiksi minun luokalleni tuli oppilas, jonka perhe tuli jostakin idästä päin. Hän puhui savolaismurretta ja sanoi käärmettä ”kiärmeeksi”. Se herätti muissa hilpeyttä ja oppilas oli tietysti hämmentynyt. Minun täytyi tarkentaa hänelle, että emme nauraneet hänelle, vaan oudolle sanalle, joka oli muille vieras. Säätyerot eivät kuitenkaan mielestäni näkyneet koulussa, eivätkä pienet lapset niitä varmaan vielä ajatelleet.

Jylhämä oli kahtiajakautunut työläisiin ja herroihin. ”Terävä pää” asui Nuojuan voimalaitoksen läheisyydessä Nokkalan asuinalueella ja osa Jylhämän Uutelan asuinalueella. Työläiset asuivat Jylhämässä parakkiasunnoissa, jotka he olivat kalustaneet varsin viihtyisiksi. Myöhemmin parakkeja purettiin ja tilalle rakennettiin rivitaloja, joiden asunnot olivat haluttuja. Väki oli jo tuolloin vähentynyt, kun rakentajat olivat siirtyneet toisille työmaille. Silti rivitaloasuntoja ei riittänyt kaikille ja niistä syntyi kilpailua. Jylhämän kahtiajaon lisäksi myös Vaalan kunta oli jakautunut eri ryhmiin. Kun kunta perustettiin alkuvuodesta 1954, liitettiin siihen Säräisniemi ja Utajärvelle kuuluneet Jylhämä ja Nuojua. Olen kuullut, että entiset säräisniemeläiset olivat nyreissään siitä, että he menettivät kirkonkylän statuksen ja katsoivat liitosalueen ihmisiä hiukan nenänvarttaan pitkin. Tarina myös kertoo, että eräs utajärveläinen maatalonemäntä organisoi suruliputuksen päivänä, jolloin tieto Vaalan kunnan perustamisesta ja kahden voimalaitoksen, Nuojuan ja Jylhämän, jäämisestä uuden kunnan alueelle tuli julki.  Kirkko jäi Säräisniemelle, mutta kunnan hallinnollinen puoli siirtyi Vaalaan. Uusi kirkko rakennettiin Vaalaan vasta 60-luvun alussa. Jako säräisniemeläisiin ”meihin” ja liitosalueiden ”niihin” oli voimakasta. Viimeistään urheiluseura Vaalan Karhun urheilutalon talkootyöt madalsivat raja-aitoja ja rakensivat yhteisöllisyyttä. Ennen ihmiset siis jakautuivat täällä neljään ryhmään: säräisniemeläisiin, liitosalueiden ihmisiin ja herroihin ja työläisiin. Talkootyöt kuitenkin yhdistivät alueen asukkaita, eikä Vaalassa enää nykyisin ole minkäänlaista jakautumista ”meihin” ja ”niihin”. Uusi sukupolvi on kasvanut.

Jylhämällä oli myös osansa koko Suomea kohauttaneessa Kyllikki Saaren murhassa vuonna 1953. Itse murha tapahtui Isojoella, mutta täällä huomio kiinnittyi kolmeen mieheen, joista kaksi oli jylhämäläisiä yhtiön miehiä. Elokuussa 1955 naapuritalossamme pidettiin ristiäiset, joihin meidätkin oli mieheni kanssa kutsuttu. Ristiäisissä levisi huhu, että yksi kolmesta miehestä olisi syyllistynyt pahaan rikokseen. Kävi selville, että parakeilta oli löydetty raa’asti murhattu nainen. Naapurit olivat menneet asuntoon sisälle, kun olivat kuulleet kauan jatkuvaa lapsen itkua ja löytäneet naisen. Mies oli kadonnut, ja huhuttiin, että hän piileskelisi jossakin Jylhämän alueella. Silmä tarkkana katselimme ympärillemme, ja aina silloin tällöin jossain pusikko liikkui. Se oli karmeaa. Kun tulimme ristiäisistä kotiin, löysin vessamme lavuaarin reunalta tupakan tuhkaa muistuttavaa roskaa. Mistä se oli siihen tullut? Ei selvinnyt, mitä roska oli, mutta mielikuvitukseni laukkasi. Muutaman päivän kuluttua murhasta mies löytyi hukuttautuneena yläkanavasta. Tähän mennessä oli levinnyt huhuja siitä, että tällä kuolleella miehellä ja kahdella muulla miehellä oli jotain tekemistä Kyllikki Saaren murhan kanssa. He olivat liikkuneet vaalealla autolla, jollainen oli nähty ajavan myös Isojoella murhan aikaan. Miehet olivat kätkeneet auton latoon ja maalanneet sen uudestaan. Myöhemmin toinen näistä miehistä teki itsemurhan voimalaitoksen valvomossa ja kolmas heistä joutui mielisairaalaan.

Sotien jälkeen rakennustyömaille tuli paljon jollain lailla irtonaista porukkaa, joka oli joutunut rintamalle ennen kuin olivat ehtineet hankkia ammattia itselleen. Pohjaa, miltä ponnistaa ei ollut, ja sotapalveluksen jälkeen tehtiin sitä työtä mitä tarjottiin. Olen kuullut tarinoita rakennusvaiheen ajalta, joiden mukaan työmiehiä katosi työmailta ilmoittamatta. Hurjimmat tarinat kertovat, että heitä olisi hautautunut betoniin jollakin voimalaitostyömaalla. Näitä tarinoita ei ole kuitenkaan koskaan todennettu. Työmiehet olivat kuitenkin vain lähteneet omille matkoilleen etsimään uusia työmaita. Työmailla tapahtui kaikenlaisia onnettomuuksia, ja osassa rakentajia valitettavasti menehtyi.  

Joulun alla 1956 muutimme Vaalaan ja joulun jälkeen aloitimme koulutyön uudessa isossa kansakoulurakennuksessa. Myös kunnallinen kokeilukeskikoulu, joka oli aloittanut Jylhämässä yhtiön työmaaparakissa syyslukukauden alussa, siirtyi uuteen kansakoulurakennukseen. Jälkeen päin olen kuullut ja lukenut jylhämäläisten muistoja lapsuudestaan. He ovat esimerkiksi käyneet uimassa aika lailla likaisessa lammikossa Jylhämän kupeessa ja uineet todella virtaavissa paikoissa. Minun tietääkseni ei hukkumisonnettomuuksia kuitenkaan tapahtunut. Lapset myös pyöriskelivät Poukamonkankaalla sijaitsevan tanssipaikan Lankun eli Mutterin, läheisyydessä. He olivat liian nuoria päästäkseen tansseihin, joten istuskelivat lähellä olevilla portailla. Tuohon aikaan purukumi oli hyvin suosittu tuote, mutta kaikilla lapsilla ei sitä ollut.  Portaiden alle oli kuitenkin laitettu pureskeltuja purukumeja. Oppilaani keräsivät purukumit, pesivät ne joessa ja käyttivät ne itse uudelleen.

Kun voimalaitokset oli rakennettu, en muista ihmisten purnanneen siitä, että kosket on valjastettu. Vesivoimalaitokset rakennettiin sotakorvausaikaan, jolloin sähköä tarvittiin. Tampereen suomalaista yhteiskoulua käydessäni muistan, kuinka sähkökatkaisijan vieressä oli tarra, jossa luki ”Säästä sähköä teollisuudelle”. Silloin tällöin tulee puhetta siitä, kuinka voimalaitokset pitäisi purkaa, jotta arvokala pääsisi nousemaan kutupaikoilleen. Mutta mikä on sen puhtaampaa kuin vesivoima?