Takaisin

Muistoja Uuran kylältä ja Leppikosken rakennustyömaalta

Muistoni liittyvät Uuran kyläyhteisöön ja sitä ympäröiviin koskiin ja jokiin. Uurankoski ja Iikoski olivat meillä hyvin tunnettuja, sillä vietimme siellä usein aikaa kalastellen ja oleskellen. Uurankoski oli helposti lähestyttävä, lempeä koski ja Iikoski taasen komea ja jyrkkä koski. Molemmat kosket olivat perhokalastukseen sopivia. Leppikoski jäi minulle vieraammaksi koskeksi, sillä se oli iso ja pitkä koski. Joskus olimme sen lähellä kalastamassa, ja muistan, kuinka kosken voimakas imu herätti minussa pelkoa. Kesäisin Iikoski oli yleinen paikka, jossa oli useampia venekuntia kalastelemassa. Istuimme nuotiolla ja yövyimme rannoilla. Mukana oli nuoria ja vanhoja, elettiin mukavaa kesäelämää siellä.

Kotini on Kiehimäjoen varrella sijaitseva Uuran kylä. Meidän kotitalomme sijaitsi rannassa ja näimme usein viikonvaihteessa, kun veneitä alkoi lipumaan ylöspäin koskille kalastamaan. Liikenne oli siinä hyvin vilkasta silloin ennen. Talomme oli nimeltään Alatalo, ja joen vastakkaisella puolella oli Alila -niminen talo, johon Paltamosta tuleva maantie päättyi. Alilan rannasta ihmiset huusivat aina venettä ja joku meistä Alatalon veljeksistä lähti heitä hakemaan. Joskus joku saattoi antaa palkaksi lantin, jolla kävimme ostamassa lakupätkät makeannälkään Leppikosken läheltä Rinteen kaupasta.

Lapsia meitä oli paljon, yhdeksän sisarusta. Myös yhdeksän serkkuamme asuivat naapurissamme. Liikuimme ikäistemme seurassa ja olimme kesäisin paljon yhdessä. Olimme vesien ääressä paljon; tutkimme rantoja ja uimme. Tuolloin käynnissä oli vielä irtouitto, ja seikkailimme ja uimme tukkien välissä. Uinnin jälkeen vedimme lempipuumme rantaan talteen odottamaan seuraavaa uintikertaa. Kesäisin kun koskille muodostui puusumia, oli tukkien päältä mielenkiintoista heitellä perhoja. Luistelimme ja kalastelimme kylän alla olevalla järvellä, jonne kuului kylän jutut helposti. Paltamossa kulkevan junan jyrinä kuului hyvin vettä pitkin Uuralle.

Uuran kylä oli varsin yhteisöllinen. Koulussa oli noin 60 lasta ja kylällä oli Osuuskauppa ja maakuntakauppa. Kesäisin oli urheilutapahtumia ja kylien välisiä kilpailuja. Kylätalo Uurtajan alueella oli areena, jossa oli juoksuradat, moukarinheitto- ja kuulantyöntöalueet sekä metsäreitti maastojuoksuun. Myös kylän sisäisiä kilpailuja pidettiin, joissa Uuran kylä oli jaettu Alakylään, Keskikylään ja Yläkylään. Viereisestä kylästä Iivaarasta lapset kävivät koulua Uuran koulussa, kunnes heille rakennettiin oma koulu. Silloin olimme paljon yhdessä ja kylällä riitti vipinää. Uurtajassa näytettiin myös elokuvia jopa viikoittain. Monet Pekka ja Pätkä -elokuvat olen siellä katsonut. Liikenneyhteydet olivat toimivat, kun linja-auto kulki aamuin Kajaaniin ja illalla sieltä takaisin.

Leppikosken voimalaitoksen rakentamisen johdosta osa rannoista ja pelloista jäivät veden alle. Kosket ruopattiin ja vesi tuli tasaiseksi. Meiltäkin suurin osa pelloista jäi veden hukuttamiksi. Pelloista saaduilla rahoilla isä osti lisää peltoa noin kymmenen kilometrin päästä läheltä Paltamoa. Uudet pellot olivat tien samalla puolella, ja helpommin tavoitettavissa kuin joen takana olleet vanhat peltomme, jonne täytyi matkata aina veneellä muutamia kilometrejä. Pelloille meneminen ja hevosen uittaminen joen yli oli joka kesäinen puuha. Jos irtouitto oli käynnissä, joutui odottelemaan sopivaa rakoa, josta uskalsi hevosen kanssa lähteä uimaan. Kun voimalaitoksia alettiin rakentamaan, ei koskien menettämisestä ollut mitään puhetta.  

Menin Leppikosken työmaalle timpuriksi keväällä 1961. Pääsin pieneen kirvesmiesryhmään, joka teki töitä kolmessa vuorossa. Meidän tehtävänämme oli telineiden tekeminen ja purkaminen, sekä betonivalumuottien purkaminen. Ensimmäisenä työvaiheenani oli korkean muottiseinämän muotin purkaminen yksin. Suoraan sanottuna homma oli pelottavaa, mutta lähti vähitellen käyntiin. Yhtenä merkittävänä työvaiheena oli pohjakallion putsaaminen. Timpureina teimme koteloita pohjavesivirtausten suojaksi, jotta pohjavirtauksille jäi mahdolliset virtaustiet voimalaitoksen pohjan valamisen jälkeen. Hommaa tehtiin talvella pimeällä työmaavaloissa. Se oli outoa työtä se.

Työyhteisö oli tiivis. Suurin osa porukasta oli ollut jo muillakin voimalaitoksilla töissä. Monet siellä tuntuivat puhuvan muista voimalaitoksista ja siellä olosta. Meidänkin ryhmässämme oli yksi kaveri, joka oli ollut Seitenoikealla, ja muistaakseni myös Ämmäkoskella rakentamassa. Hän on jäänyt mieleeni, sillä polki aina polkupyörällä töihin Jokikylästä Ristijärven ja Hyrynsalmen välistä. Työmatkaa hänelle tuli miltei 30 kilometriä. Työmaalla oli ruokala, josta saimme lämpimän ruuan myös yöllä. Yövuorossa työntekijöitä ei ollut paljon, vain 10–20. Tosin kun betonia valettiin, oli porukkaa yövuorossa enemmän. Valut olivat syviä ja pitkiä ja minäkin olin puuosia lyömässä pois muottien sisällä. Nyt tuntuu, että olimme rohkeasti liikkeellä. Jos sieltä olisi pudonnut, sinne olisi myös jäänyt. Työturvallisuus oli kovin erilaista kuin nykyisin. En kuitenkaan muista, että minun aikanani työmaalla olisi mitään vakavaa tapaturmaa tapahtunut.

Eräs työmaalla tapahtunut tilanne on jäänyt minulle mieleen. Menossa oli aika lailla viimeinen rakennusvaihe, jolloin rakennus oli muurattu ja peltikatto ja ikkunat laitettu paikoilleen. Voimalaitoksen viereen tehtiin voimakenttää ja työvuoron aikana tehtiin kallion räjäytys. Räjäytykset tehtiin yön aikana, kun paikalla ei ollut niin paljoa porukkaa. Panostaja laittoi paukut panosreikään, mutta panostajan apulainen oli leikkisä kaveri, ja laittoi perään vielä lisää dynamiittia. Varoitusääni soi ja kuului paukku. Paukku se tosiaankin oli. Tavaraa lensi pitkin rakennusta särkien ikkunoita ja kattoa. Panostaja nimettiin muistaakseni Paukku-Peteksi ja hän joutui lähtemään työmaalta seuraavana päivänä, vaikka syy oli ollut hänen avustajansa.

Leppikosken työmaa tarjosi jännittäviä työpaikkoja, kun muotteja purettiin mutkaisissa tiloissa, joissa vesi virtasi. Mieleen on jäänyt upeat elokuun yöt, kun katselimme korkealta elosalamia, jotka löivät Oulujärven yllä. On harmillista, ettei tuohon aikaan ollut kameroita. Hienot kuvat jäivät ottamatta.

- Reino Moilasen tarina, kirjoittanut haastattelun perusteella HuK Salla Marjakangas