Lapsuusmuistoja Seitenoikealta

Muistoni liittyvät Emäjoen Seitenoikean voimalaitosalueelle, jonne perheemme on muuttanut ollessani 6-vuotias. Historiani alkaa tosin Jylhämästä, jossa vanhempani tapasivat sotien jälkeen ja perustivat perheen. Kahden eri maakunnista olevan ihmisen tarinat kohtasivat voimalaitostyömaalla, sillä toinen vanhemmistani oli kotoisin Pohjois-Karjalasta ja toinen Savosta. He tulivat Jylhämään etsimään töitä, kun voimalaitostyöt alkoivat siellä 1940-luvulla.

Jylhämän voimalaitosalueelta minulla on joitakin lapsuusajan muistoja. Muistan ainakin parakkialueen, jolla asuimme, sekä Vaalan sillan ja juna-aseman, jonne menimme aina sukulaisiamme vastaan. Vaalan kylälle Jylhämästä oli noin kolmen kilometrin matka, jonka kuljimme kävellen, jos kylälle oli asiaa. Alueella oli myös kauppa ja ”Riemuliiteri”, jossa järjestettiin tapahtumia voimalaitoksen henkilökunnalle.

Vuonna 1959 perheemme muutti Seitenoikealle. Jylhämän alue oli valmistunut ja katse kääntynyt Emäjoelle, jonne alettiin rakentamaan Ämmäkoskea, Aittokoskea ja Seitenoikeaa. Tähän aikaan isäni toimi kuorma-auton kuljettajana, ja kuljetti aktiivisesti tavaraa laitokselta toiselle. Perheellemme tuli siis hyvä mahdollisuus muuttaa Seitenoikealle voimalaitosalueen Hyrynsalmen puoleisiin rakennusaikaisiin parakkeihin. Parakeissa asui kerrallaan kuusi perhettä ja asunnot olivat hyvin pieniä. Meidän kuusihenkinen perheemme asui huoneistossa, jossa oli keittiö, eteinen, makuualkovi ja olohuone. Voisin verrata sen aikaista asuntoamme nykyiseen kaupunkiyksiöön. Keittiöön tuli ainoastaan kylmää vettä, ja ulkona olevan talousrakennuksen saunaa, pyykkitupaa ja mankelia käytimme muiden parakkialueen asukkaiden kanssa.

Meitä lapsia voimalaitosalueella oli paljon. Perheet olivat suuria, ja muistan joissakin perheissä olleen jopa seitsemän lasta. Olimme hyvin liikkuvaisia lapsia. Kävimme päivällä koulussa, luimme läksymme ja illat riehuimme keskenämme ulkona. Erään asumuksemme lähellä oli pieni lampi, jonka jäädyttyä olimme heti porukalla luistelemassa siellä. Leikimme ihan normaaleja lasten leikkejä ja pelasimme lentopalloa, jalkapalloa ja jääkiekkoa poikien kanssa. Se oli semmoista kivaa elämää, kun yhdessä oltiin ja touhuttiin.

Asumisemme Seitenoikealla oli vaihtelevaa, sillä muutimme useamman kerran joen molemmin puolin. Syynä useisiin muuttoihimme oli väliaikaisten parakkien purkaminen, mutta myös koulunkäynti vaikutti asuinpaikkaamme. Kun asuinparakkimme Hyrynsalmella purettiin, muutimme lähemmäs voimalaitosta Ristijärven puolelle entisen palo- ja poliisiaseman tiloihin. Talossa asui lisäksemme toinen perhe ja sen päädyssä oli autohalli ja putka. Ristijärven puolella muutimme vielä kaksi kertaa ja kävimme välillä Hyrynsalmen puolellakin. Syynä tähän oli, ettei veljeni olisi muuten päässyt Hyrynsalmen keskikouluun, sillä asuimme väärän kunnan alueella. Äitimme sai neuvoteltua muuttomme takaisin Hyrynsalmen parakkeihin, jotta pääsimme kouluun. Siihen aikaan kunnat taistelivat koululaisista ja olivat tarkkoja siitä, kenen verorahoilla kouluja käydään. Kun pääsin keskikouluun, muutimme jälleen Ristijärven puolelle rivitaloasuntoon, jossa oli iso olohuone ja keittiö, kaksi makuuhuonetta ja kylpyhuone, jossa oli kylpyamme. Tuntuu vieläkin hyvältä, että pääsimme sellaiseen asuntoon.

Nuoruusiässäni Hyrynsalmi oli elävä kylä, jossa kävin keskikoulua. Meillä oli uusi Nivan koulu, jossa oli paljon kavereita sekä hyvät opettajat. Koska Seitsenoikealla lapsia oli paljon, kuljetettiin meitä aina linja-autoilla tai takseilla kouluun. Koulumatkatkin olivat jo tiiviitä ja hauskoja, ja niissä riitti vipinää. Rippikoulun jälkeen saimme luvan mennä tansseihin Iskun seuratalolle. Tanssit olivat lauantai-iltaisin ja niissä oli esiintymässä tunnettuja suomalaisia artisteja. Lähdin Kajaaniin lukioon, joten tansseissa oli mukava käydä, kun siellä tapasi aina vanhoja ystäviä ja tuttuja keskikouluajoilta. Lukioaikana olin myös useampana kesänä kesätöissä Oulujoki Osakeyhtiöllä. Olen esimerkiksi ollut talonmiehen apulaisena, remonttisiivoojana voimalaitoksella sekä voimalaitoksen esimiehen konttorissa arkistoimassa. Oli mukava, että yhtiö otti oman henkilökunnan lapsia töihin, jotta nämä saivat työkokemusta.

Oulujoki Osakeyhtiö järjesti meille tapahtumia, joissa pääsi tapaamaan muita yhtiöläisiä. Jo pikkulapset otettiin hyvin huomioon, sillä meille järjestettiin pikkujouluja, joissa saimme katsella muun muassa Aku Ankka -elokuvia. Tapahtumassa kävi myös joulupukki, ja lähtiessä saimme mukaamme pienet pussukat, joissa oli pipareita. Myös erilaisia urheilukilpailuja ja -matkoja järjestettiin paljon. Matkoille sai ilmoittautua, ja olen käynyt muun muassa Rukalla ja Tahkolla. Näillä matkoilla opin itse laskettelemaankin. Saarijärven Nuojualla järjestettiin talviolympialaisia, joissa hiihdettiin, hypättiin mäkeä ja laskettiin slalomia kilpaa. Kesäisin yhtiö järjesti Vaalassa voimalaitoksien henkilökunnan lapsille tyttöjen ja poikien leirit. Lapsia leireillä oli kaikilta voimalaitosalueilta. Leireillä majoituimme pienissä neljän hengen majoissa ja urheilimme, saunoimme ja uimme paljon.

Kuten meidänkin perheemme, yhtiöläisten porukka tuli tekemään töitä voimalaitosalueelle eri puolilta Suomea. Murteita oli paljon, eikä sakki ollut yhtenäistä. Seitenoikea oli mielestäni kuitenkin yhteisöllinen paikka, jossa olimme kaikki samaa ”jengiä”. Alkuaikoina ihmiset olivat hiukan jakautuneet kahtia herrojen porukkaan ja työläisten porukkaan, mutta myöhemmin puhalsimme kaikki samaan hiileen ja olimme yhtiön perhettä. Olimme myös paljon tekemisissä alueen alkuperäisten asukkaiden kanssa, joista osa oli joutunut lähtemään kodeistaan kohoavan vedenpinnan takia. Lapset ja vanhemmat viettivät aikaa keskenään ja olimme kaikki saman kylän asukkaita. Muistan ainoastaan yhden kerran, jolloin eräs vanha nainen tuli sanomaan meille lapsille, ettemme kuulu Seitenoikealle.

Isäni nousi urallaan kuorma-autoilijasta voimalaitospäivystäjäksi ja äitini meni töihin voimalaitossiivoojaksi, kun nuorempi siskoni meni kouluun. He muuttivat lopulta Seitenoikealla Ervin suunnittelemaan omakotitaloon, kun olin jo aikuinen. Talo sijaitsi järven rannalla ja siinä oli kolme kerrosta. Se oli todella hieno talo ja meidän kotimme ja lastemme mummola. Vanhempani asuivat Ervin omakotitalossa eläkeikäänsä saakka, jolloin talosta oli muutettava. He olisivat halunneet ostaa talon itselleen, sillä kovasti pitivät talosta talona ja paikasta paikkana. Taloa ei kuitenkaan myyty ja sieltä jouduttiin lähtemään itkien. Mukavia muistoja sieltä on jäänyt.

Käyn edelleen joka vuosi haaveilemassa Seitenoikealla menneisyydestä, ja katsomassa, miltä voimalaitosalueella näyttää. Paikka on muuttunut paljon. Ervin suunnittelemalta alueelta ja kytkinkentän ja sähköjohtoalueiden laajennusten tieltä on kaadettu paljon puita. Kun ensimmäisen kerran kävin paikalla tämän luonnon raiskaamisen jälkeen, aloin miltei itkemään. Minusta tuntui, ettei alue enää ole niin rakas ja kaunis kuin mitä ennen. Toisaalta esimerkiksi voimalaitospadolle on kasvanut suuret puut, eikä entisistä parakeista ei ole enää tietoakaan. Metsittyneeltä alueelta näkyy juuri ja juuri rakennusten ja teiden pohjat. Mielestäni Seitenoikeasta ja sen menneisyydestä on pidettävä ääntä, ettei siellä olleiden ihmisten työ ja elämä hautautuisi. Jos me emme nyt ole saattamassa tätä tietoa eteenpäin, ei kukaan kohta enää tiedä alueen historiasta ja sen merkityksestä monen ihmisen elämään.

Voimalaitos on ollut meidän perheessämme kokonaisvaltaisesti läsnä ja siksi siitä on tullut minulle rakas paikka. Vaikka jotkut kannattavat koskien vapauttamista ja voimalaitosten tuhoamista, en minä itse lämpene ajatukselle. Voimalaitokset ovat osa meidän historiaamme ja ovat saaneet myös paljon hyvää aikaan muun muassa ihmisten työllistäjänä. Välillä itsekin nauran sille, kuinka voimalaitokset ovat minussa kiinni, ne ovat jääneet sydämeeni.