Emäjokivarren tyttö

Olen lapsesta asti asunut Emäjoen varressa Jokikylässä. Isäni oli töissä Seitenoikean rakennustyömaalla kirvesmiehenä ja aputyömiehenä. Kerran hän vei minut ja äitini polkupyörällä katsomaan vielä keskeneräistä voimalaitosta. Kun voimalaitos valmistui, järjestettiin Jokikylältä bussikyyditys Seitenoikealle. Väki sai mennä katsomaan Seitenoikeaa viimeisen kerran ennen patoluukkujen sulkemista. Muistan hämärästi, kun sillalta katsoimme veteen.

Kotini sijaitsee joen rannassa, kohdassa, jossa joki tekee mutkan ja muodostaa niemekkeen. Kulkuyhteydet ovat aina olleet hyvät, sillä vitostie ja junarata ovat myös lähellä. Joki on aina vaikuttanut minun ja perheeni elämään. Kotimme on ollut uiton aikana keskeisellä paikalla, ja siellä on monesti yöpynyt uittomiehiä. Myös isäni oli kesät uitossa töissä, ja muistan, kuinka uittomiehet kokoontuivat aamuisin meille ennen seitsemää ja lähtivät yhdessä joelle. Tilinmaksupäivänä tulivat uittoherrat mukanaan ruskeat tilipussit, jotka jakoivat miehille pirtissämme. Meidän rantamme kohdalla oli vastuu, jossa tukkiniput otettiin kiinni ja laitettiin laivan perään letkaksi. Viikonloppuisin, kun uittotyöt ja Seitenoikean sähköntuotanto olivat seisahtuneet, lähtivät tukkiniput hiljalleen nousemaan takaisin ylävirtaan. Joskus joki oli niin täynnä tukkinippuja, että jotkut nuoret miehet hyppelivät niitä pitkin toiselle rannalle. Soutelemaan ja uistelemaan oli hankala lähteä, kunnes maanantaiaamuna joessa alkoi taas virta käymään ja uittotyöt alkoivat. Uitto loppui 1991 kokonaan. Isälleni se oli kova paikka, sillä hän oli ollut uitossa joka kesä, eikä enää pystynyt katselemaan uittotöitä kodistamme.

Lapsena pienellä tilallamme oli muutamia lehmiä. Heti kun pystyin, autoin kotitöissä. Tiskasin, lakaisin lattioita ja juotin vasikoita. Olin pitkään ainoa lapsi, joten opin leikkimään paljon yksin. Minulla oli aikoinaan tädilleni tehty leikkimökki pihalla. Minulla oli pari kaveria, jotka asuivat suhteellisen lähellä meitä. Heidän kanssaan leikin aina kesällä nukkekotileikkejä, leikkimökkileikkejä ja pallopelejä. Talvisin kuljin Jokikylän kouluun hiihtämällä ja kävellen, kun taas kesäisin kuljin polkupyörällä. Koulumme oli tuolloin aika uusi, ja olen myöhemmin kuullut, että meitä olisi ollut noin 70 oppilasta 60-luvun alkupuolella. Nuorena luin paljon kirjoja, tein käsitöitä ja hengailin kavereiden kanssa. Ensimmäinen kesätyöni oli Kajaani yhtiö taimitarhalla, jossa kasvatettiin puuntaimia. Alkukesästä taimet piti istuttaa kasvatuskennoista maahan ja peltoon vahvistumaan.

Mukavia muistoja joen virkistyskäytöstä on jäänyt etenkin 2000-luvun alusta, jolloin järjestettiin muutaman vuonna ’Tervasoutu rajalta rannikolle’. Olin kahtena kesänä soutamassa ja yhtenä kesänä Jokikylän venevalkamassa kahvittamassa soutajia. Eräällä kerralla lähdimme matkaan Suomussalmelta kirkkoveneellä. Seitenoikealla nostimme veneen ja veimme sen padon toiselle puolelle. Samalla pidimme ruokatauon. Soudimme Jokikylään, jossa kahvittelimme, ja jatkoimme matkaa Ristijärven pirtille. Seuraavana päivänä jatkoimme Iijärveä pitkin Leppikoskelle, jossa oli taas pato ylitettävänä. Lopetin soutuni Mieslahden rantaan, mutta osa soutajista jatkoi Ouluun saakka. Soudin Ristijärveläisten tekemässä kirkkoveneessä, jonka nimi oli Helemi. Soutu kulki Tervareittiä pitkin, joka on toiminut valtatienä ennen teitä ja junaratoja.

Nykyisin joki on yhä suuressa osassa elämässäni. Käyn paljon kalastamassa ja veneilemässä. Kuitenkin vedenkorkeuden vaihtelu surettaa. Tässä kohdalla vedenkorkeus voi vaihdella jopa puoli metriä lyhyessä ajassa, jos patoluukut ovat kiinni. Se vaikeuttaa joen virkistyskäyttöä ja vaikuttaa kalakantoihin. Ihastelen jokea usein. Se on ikään kuin elämänvirta. Se on siinä aina ollut ja siinä aina vesi virtaa. Tuntuu, että sielu lepää, kun menee jollekin rannalle istuskelemaan ja katselemaan joen virtausta.