Tutkimusryhmiä ja työmaakoneita Emäjoella
Olen syntynyt Niskalan talossa Emäjoen varrella. Matkaa kodistani Aittokoskelle oli noin 12 kilometriä ja Ämmän voimalaitokselle hiukan pidempi matka. Kotimme sijaitsi aivan joen rannalla alajuoksulla, ja veteen matkaa oli vain noin parikymmentä metriä. Kohdaltamme alkoivat Niskakoski ja Kerälän virrat, joilla oli pituutta viisi kilometriä. Kosket tulivat hyvin tutuiksi, kun jo pienestä pitäen puljasin niissä kalojen perässä. Kotipaikalleni ei päässyt autolla, sillä lähin tie kulki noin kahden kilometrin päässä. Kun voimalaitosta alettiin rakentamaan, parantui myös tiestö joen varrella. Tie tuli Marionin mukana ja yhtyi Ämmänsaaressa muihin teihin. Myös sähkölinjoja rakennettiin, ja lähin linja oli noin kilometrin päässä kodistamme. Sähköjä emme kuitenkaan saaneet kotiimme, sillä kaikki voimalan tuottama virta meni suoraan Marionille. Meni liki kymmenen vuotta, ennen kuin Niskalaan saatiin sähköt.
Ämmänkoskelta lähdettäessä 14 kilometrin matkalla on kymmenen koskea ja niiden yhteinen putouskorkeus on noin 40 metriä. Olen saanut kahdesti olla veneen kyydissä, kun vapaat kosket on laskettu. Näillä kerroilla olimme palaamassa tukkilaiskisoista kotiin turistiveneellä, jonka isä oli saanut uitolta lainaan. Veneessä oli lisäksemme toistakymmentä muuta alajuoksun asukasta. Tukkilaiskisat olivat seudullamme suuri juhla, ja siellä oli akrobaatteja, taikureita ja tanssijoita esiintymässä ulkomailta asti. Lajeina kisoissa oli muun muassa koskenlasku, puomilla juoksu, rullaus ja estesoutu. Veljeni oli soutamassa uiton porukoissa vuonna 1952, jolloin he sijoittuivat lajissaan toisiksi häviten vain puolella metrillä voittajajoukkueen. He saivat isot lusikat ja hienot mitalit sievissä rasioissa, joissa oli painettuna vuosiluku ja tukkilaisen kuva.
Isäni ja veljeni olivat uitossa töissä kesäisin. Muistan, kun Emäjoella oli vielä lapauitto. Laivat toivat puuta Kiantajärveltä Hossasta asti. Jokisuussa puut päästettiin vapaana Emäjokeen, ja joskus vuolaan joen tukki puusuma. Isäni toimi uitossa honkamiehenä, eli hän vartioi noin kolmen kilometrin matkalta, ettei joki tukkiutuisi puista. Meidän kotimme kohdalla oli puomi, jolla joen sai tukkoon. Tällä estettiin, ettei puusumaan tulisi lisää puita yläjuoksulta. Kerran puusuma oli niin paha, että miehiä oli toistakymmentä purkamassa sitä kokonaisen viikon. Täytyi olla ammattitaitoa, jotta näki, mikä puu kannatti pykätä pois kivenkolosta. Yhden puun irtoaminen saattoi purkaa ruuhkaa isolta alueelta. Vesi nousi ja työ oli vaarallista. Vedenpaine oli niin voimakas, että kavereita lenteli tukkien mukana koskeen. Itse olen ollut töissä nippu-uitossa viitenä kesänä Pukamossa, jolloin puut tulivat ränniä pitkin voimalaitoksen ylitse. Aittokoskelta puut seilasivat vapaana Hyrynsalmelle päin noin viisi kilometriä. Sieltä puut laitettiin litkaan ja laivojen perään, jotka veivät ne Seitenoikealle taas purettavaksi ja voimalaitoksen yli eteenpäin.
Kalastus oli minusta mielenkiintoista jo pienenä lapsena, ja olinkin usein mukana kalastushommissa. Opin taidon äkkiä, ja pystyin kalastelemaan paljon yksinkin, kun ikää tuli hiukan lisää. Koskikalat olivat koko kesän ruokaa ja etenkin harreja ja lohia sai paljon. Kesäisin lähdimme auringon laskiessa kalaan ja tulimme takaisin aamuyöllä. Onkija istui veneen perässä ja soutaja liikutteli venettä taitavasti siten, että perho liikkui virran mukana luonnonperhon lailla. Se oli mukavaa hommaa ja kalaruokaa riitti. Viikkoa ennen juhannusta harri alkoi syömään luonnonperhon väristä perhoa. Joskus perholitkaan tarttui viisikin harria, ja langat olivat tiukilla. Kalastajia tuli alueelle ympäri Suomea veneillään ja he majoittuivat teltoissa joen rannoilla. Jokivarressa vedestä pyydettiin paljon, ja sieltä myös saatiin kasapäin saalista. Kosket olivat ennen hyvin kalassa, ja nykyisin käy sääliksi, kun kosket ja kalakanta tuhottiin.
Kalastuksen lisäksi myös raakun ja niiden helmien etsiminen oli aikoinaan suosittu harrastus Emäjoella. Isäni etsi helmiä työkseenkin valokuvaaja Konrad Hollon kanssa. Raakkuja pyydettiin kirkkaalla ilmalla siten, että veteen laitettiin torvi ja sen ympärille säkit estämään valon pääsyä. Silloin näki jopa kolmen metrin syvyyteen, ja pystyi nostamaan ne raakut, joissa oli helmi. Kärsinyt raakku oli merkki siitä, että sisällä oli jonkinnäköinen helmi. Minäkin keräsin raakkuja, kun joki oli kuivatettu ja Marion oli kaivamassa. Simpukoita sai kerätä miltei säkillisiä penkoista, ja löysin erään hienon helmenkin. Rahan tarpeessa kuitenkin myin sen valokuvaaja Konrad Hollolle, joka välitti helmiä Emäjoelta Helsinkiin ja sieltä eteenpäin ulkomaille kuninkaidenkin kruunuihin. 1950-luvulla raakku suojeltiin, ja sen pyynti loppui siihen.
Ennen kuin voimalaitosta alettiin rakentaa, kävi Emäjoella tutkijoita kartoittamassa aluetta. Muistan ensimmäiset tutkimukset, kun helikopterit alkoivat lentelemään ja kuvaamaan ympäristöä. Ne laskeutuivat joen pintaan kellukkein ja ottivat kuvia. Lehmät pelkäsivät matalalla lentänyttä helikopteria ja laukkasivat hirveästi. Myöhemmin tuli tutkimusryhmä, joka majoittui vanhassa hirsirakennuksessamme talven yli. Teimme heille ruokaa ja lämmitimme saunaa. Tutkijat olivat geologeja, jotka tutkivat alueen maaperää ennen rakennuskoneiden saapumista. Ryhmässä oli muistaakseni kuusi henkilöä, ja heillä oli mukanaan valtavat tutkimuslaitteet. Maaperä saatiin tärisemään dynamiittipanoksilla, ja salkuissa olevat koneet piirsivät käyrät filmille. Iltasella koneenkäyttäjä valmisti filmit, tutki ne ja laittoi johtoportaalle tiedot. En ollut koskaan nähnyt sellaisia laitteita ennen. Olin usein tutkijoiden luona seuraamassa heidän työskentelyään, ja he selostivat minulle mitä tekivät milloinkin. Eräs ryhmäläisistä oli saksalainen nuori mies, joka oli tekemässä työharjoittelua. Hänellä oli hyvä kamera, jolla kuvasi revontulia kovassa pakkasessa.
Emäjoki kuvattiin myös ennen voimalaitosten rakentamista elokuvavärifilmille. Isäni tiesi kosket ja oli kuvaajaryhmän oppaana kaksi viikkoa. Hän kuljetti ryhmää moottoriveneellä ja toimi elokuvan kertojana ja asiantuntijana. He menivät Emäjokea ainakin Seitenoikealle asti, ja tallensivat joen luonnontilassa. Kuvaajat kävivät meilläkin, ja eräällä naiskuvaajalla oli kamera, jolla sai värikuvia. Hän pyysi minua ja veljeäni kuvaan, ja olimme ihmeissämme, sille emme olleet koskaan kuulleetkaan värikuvista. Myöhemmin kuva tuli meille postissa ja se oli todella hieno.
Tutkimusten jälkeen Marion tuli kaivamaan alakanavaa 50-luvun lopussa, ja joen vesi muuttui kuin puurovelliksi. Koska Emäjoki teki mutkan talomme yläpuolella, joki oikaistiin Pyssyniemen lävitse. Yhtiö joutui lunastamaan maita paikallisilta, ja meiltäkin meni puolet metsämaatilasta. Metsää kaadettiin talven yli syksyyn saakka, ja minäkin olin siellä auttamassa minkä koululta ehdin. Sahasimme puut ja ajoimme ne hevosella pois. Lauantaitkin vietimme metsätyömaalla ja apunamme oli myös muita työntekijöitä. Joskus puupinoja täytyi lähteä siirtämään yölläkin, kun Marion ammensi jokea. Silloin vesi ja maa uhkasivat peittää puupinot alleen. Lastasimme puut pillarin vetämään rautarekeen, joka ajoi ne kuivalle maalle.
Katselemista rakennustyöt toivat paljon. Minua kiinnosti nuorena miehenä isot koneet ja autot, kuten Marion ja Euclidit, jotka kulkivat työmaalla. Ennen työmaata syrjäseuduilla ei kulkenut autoja kuin kauempana viitostiellä. Oli elämys nähdä, kun suuria koneita alkoi tulemaan jokivartta pitkin. Seurasin niitä mielelläni ja vietin aikaa vapaapäivinäni työmaalla. Marionin kuski otti minut mielellään juttukaveriksi, ja menin usein hänen kanssaan lasiseen ohjauskoppiin istumaan tuntikausiksi. Juttelimme ja joimme paljon kahvia. Rakennusmiehet olivat huumorintajuista porukkaa, joiden kanssa tuli hyvin toimeen. Joillekin haasteeksi muodostui, kuinka aikaa kuluttaisi, sillä muun muassa rasvarit hoitivat työnsä lähinnä ruokatunnin aikana.
Vahinkojakin työmaalla sattui. Kerran Marionia pienempi kaivinkone valui saven mukana maapenkereeltä keskelle kanavaa. Putous oli viisi metriä, mutta kone pysyi miltei asennossaan, eivätkä moottorit päässeet kastumaan. Työmaalta soitettiin voimalaitokselle ja käskettiin äkkiä laittamaan juoksutukset pois, ettei kone hautautuisi veteen. Sattui olemaan aprillipäivä, joten pääinsinööri voimalaitoksella ei ollut uskoa kaivinkoneen oikeasti olevan kanavassa. Lopulta hän kuitenkin uskoi ja katkaisi juoksutuksen ennen kuin kone kastui liikaa. Paikalle piti tuoda lisää työmaakoneita ja rakentaa liuskoja, joiden avulla kone saatiin takaisin kuivalle maalle. Nostamiseen kului kuukausi ja veljenikin oli siellä auttamassa.
Harmin puoli voimalaitoksen rakentamisessa on, että kaikki asukkaat lähtivät alueelta. Vakituisesti asuttuja taloa oli ennen 12 Aittokosken ja Hyrynjärven välillä. Ihmiset saivat maistaan kohtuulliset korvaukset, jos niitä ei pakkohuutokaupattu. Pakkohuutokauppoja ei muistaakseni tullut, sillä kaikki tiesivät, että saisivat maistaan surkea korvauksen, jos siihen joutuisi. Monet alueen asukkaista muuttivat Kajaaniin ja läheisille kirkonkylille. Osa lähti Etelä-Suomeen. Voimalaitosta rakennettaessa ihmiset alkoivat hoksaamaan, kuinka paljon rakentaminen vaikuttaa maisemaan. Monia muutos tympäisi, ja he hylkäsivät alueen asuinpaikkana. Ei jälkiseurauksia ymmärtänyt, ennen kuin näki omin silmin korkeat maavallit ja likaisen veden. Isoja maatiloja myytiin Oulujoki osakeyhtiölle, kun ihmiset muuttivat pois. Rakentamisen seuraukset ympäristöön olivat monelle varmasti suuri pettymys. Myös minä kaipaan ja muistelen vapaita koskia yhä tänäkin päivänä. Nykyisin vesivoimaloita tuskin rakennettaisiin, mutta siihen aikaan sähkön tuottaminen oli tärkeää ja tarpeellista.