Turvallinen lapsuus ja nuoruus Oulujoki Oy:n voimalaitoskylässä

Uusi koti Uutelassa

Perheemme muutti Jylhämään vuonna 1949 isäni Eino Rantalankilan tullessa töihin Jylhämän voimalaitokselle. Hän oli opiskellut Porin teknillisessä koulussa sähköteknikoksi sodan jälkeen ja tämä taisi olla hänen ensimmäinen vakituinen työpaikkansa. Äiti Hilja (os. Karppinen) oli kotoisin Manamansalosta, joten hän palasi tavallaan kotiseudulleen. Uusi kotimme oli Jylhämän Uutelassa, paritalossa lammen rannalla. Voin vain kuvitella, miltä vanhemmistani tuntui muuttaa siihen asuntoon. Olihan se ensimmäinen asunto, missä oli kaikki mukavuudet, mikä oli siihen aikaan todella harvinaista maaseudulla ja jopa kaupungissakin. Perheessä oli silloin kaksi tytärtä Liisa ja Lea, jotka olivat syntyneet Kemissä 1943 ja 1946. Jylhämässä syntyi vuoden 1950 lopussa Sisko ja minä syksyllä 1953. Kotisynnytyksen hoiti kätilö Aino Seppänen. Synnytyksen alkua odotellessa äiti ja kätilö olivat yhdessä lukeneet romaaneja ja keskustelleet kirjoista. Olisinkohan jo silloin saanut rakkauden kirjallisuuteen.

Sinikka nailonmekossaan renkaissa. Sinikka Rantalankilan arkisto.

Ensimmäiset muistot Nokkalasta

Seuraavana vuonna isäni sai siirron Nuojuan voimalaitokselle valvomoon.  En tiedä, mikä oli virallinen tehtävänimike. Siihen aikaan oli tapana, että asunto oli sen voimalaitoksen asuntoalueella, missä oli työpaikka, joten meidänkin tuli muuttaa Nokkalan uudelle asuntoalueelle. Äitini ei ollenkaan tykännyt muutosta. Hänelle Uutelan koti oli rakas ja hän oli saanut Jylhämästä paljon hyviä ystäviä. Muutimme kevättalvella ja äiti kertoi, että oli kuin olisi tullut navettaan, kun talon valkoinen, rapattu seinä oli rapainen. Ilmeisesti pihatöitä ei oltu vielä tehty.

Minun ensimmäinen muistoni on Nokkalan kodista, vaikka en ollut vielä vuottakaan. Ehkäpä se on kerrottu minulle, mutta muistan istuneeni olohuoneen messinkisessä kukka-altaassa ja pitäneeni reunoista kiinni. Ehkäpä se on mahdollista. Sisareni puolestaan koki kauhun hetkiä, kun hän kurahousuissaan vahingossa laski talon takana olevaan rotkoon. Nokkalahan on korkealla joen törmällä ja rinne talon takana oli kymmeniä metrejä syvä. Oli kantohanki ja nelivuotias pikkutyttö meni vauhdilla alas asti. Tästä jäi Siskolle lapsuuden painajainen, joka kuulemma usein toistui unissa aikuisikään asti. Hän oli luullut hukkuvansa, kun joki häämötti siellä alhaalla. Joelle tosin oli vielä matkaa tasamaalla, joten sitä vaaraa ei ollut. Naapurin täti, Nordlundin Airi, kävi hakemassa itkevän tytön, mutta hänelle se olikin rankempi reissu, kun hanki ei aikuista kantanut.

Nokkalan kodin terassilla Sinikka ja täti, vieressä Liisa-sisko. Sinikka Rantalankilan arkisto.

Valoisa koti ja kylpyamme

Nokkalaan kuitenkin kotiuduttiin - äitikin lopulta. Olihan kylä viihtyisä ja asunnot valoisia ja kauniita. Parasta meistä lapsista oli kylpyamme, jonne pääsi päivän leikkien jälkeen pulikoimaan. Meidän kodissa oli kaksi makuuhuonetta, olohuone, halli (ruokasali) ja pieni keittiö. Se oli toisen pitkän rivitalon päätyasunto.

Muutimme muutaman vuoden kuluttua ensimmäiseen rivitaloon samanlaiseen asuntoon. Asunto oli aika pieni kuusihenkiselle perheelle, mutta onneksi lisätilaa löytyi sekä vintiltä että kellarista. Isolla siskolla oli oma kammarinsa vintillä, mutta siellä ei voinut asua talvella. Kellarissa oli pannuhuone, mutta jossain vaiheessa tehtiin kylälle keskuslämmitys talousrakennukseen ja talojen päädyissä olleet pannuhuoneet tyhjennettiin. Sieltä saatiinkin hyvät tilat sekä isän puutöille että äidin kangaspuille ja myös leikkitilaa sekä teini-ikäiselle oma soppi. Pannuhuoneen muistona sinne jäi myös tulisija, jossa oli kiva paistaa makkaraa ja myöhemmin teininä salatupakoida uunin äärellä.

Asuntoihin tehtiin pintaremontit noin viiden vuoden välein, ja asukkaat saivat vaikuttaa tapettien kuosiin ja seinien väreihin. Kun meidän asunto remontoitiin 1960-luvun lopulla, remonttimiehiä järkyttivät teinien valitsemat kirkkaat värit komeroiden oviin. Äidin suureksi suruksi ja vastustuksesta huolimatta kauniit puulattiat peitettiin muovimatolla, joten aina eivät toiveet toteutuneet.

Sinikka Asko-enon moottoripyörän päällä kesällä 1954. Sinikka Rantalankilan arkisto.

Saunavuorot, leivontapäivä ja puhdas pyykki

Talousrakennuksessa oli sauna, jossa oli perheiden saunavuorot. Sauna oli iso ja siellä oli sähkökiuas. Halutuin oli tietysti lauantain vuoro. Keskiviikkona oli myös yhteiset miesten ja naisten vuorot. Rannassa oli myös sauna, mutta sinne oli vuorot vain ”herroilla”. Lusuan Vappu lämmitti tämän kertalämpiävän saunan kerran viikossa ja muulloinkin kutsuvieraille. Taisipa Kekkonenkin kylpeä tässä saunassa useamman kerran.

Talousrakennuksessa oli alun perin myös leivintupa, jossa äiti kävi paistamassa leipää ja karjalanpiirakoita. Leivontapäivä oli juhlaa, kun lämpimäiset tuotiin kotiin. Leivintupa kuitenkin purettiin pannuhuoneen tieltä, mistä äitini oli hyvin pahoillaan.

Samassa rakennuksessa oli myös iso pyykkitupa, jossa oli valtava pulsaattoripesukone ja supertehokas linko ja jättikokoinen (pelottava) mankeli omassa huoneessaan sekä kuivaushuone, jossa oli myös koneellinen kuivauspuhallin. Pyykkipäivä oli aina iso urakka, jossa äiti aloitti jo aamuvarhain tai jo edellisenä iltana viemällä pyykit likoamaan. Me lapset autoimme kykyjemme mukaan ja joskus pääsimme uimaan isoissa betonialtaissa, kun pyykit oli siirretty koneeseen. Illalla pyykkien kuivuttua oli vielä mankelointiurakka. Lopuksi puhtaat, valkeat lakanat vietiin pärekorissa kelkan tai maitokärryjen kyydissä kotiin ja kaappiin. Puhdas pyykki oli joka emännän kunnia-asia. Pikkupyykkiä varten meillä oli pieni pesukone kylpyhuoneessa. Se oli sellainen kattilan mallinen, jossa oli siipiratas keskellä. Me sanottiin sitä lonkslonksuksi sen pitämän äänen perusteella. Se oli kätevä myös pyykin keittämiseen ja myöhemmin 70-luvulla solmubatiikin värjäämiseen. Olen lahjoittanut pesukoneen Riihipihan museolle.

Leikin riemua, uimista ja ohjattua urheilua

Lapsia oli viisikymmentäluvulla paljon, mutta Nokkalassa taisi perheessä kahdesta neljään lasta olla aika vakio. Kuitenkin kavereita löytyi ihan mukavasti. Kylän keskellä oli leikkikenttä, missä oli keinut, jotka ovat siellä vieläkin ihan alkuperäisessä muodossa. Rautaiset kettingit ja puinen istuin, jossa on rautaputkesta kaareva selkänoja. Keinut olivat turvallisia pikkulapsille ja isompien oli kiva keinua kaverin kanssa kahdestaan ”kukkoa ja kanaa”. Kesällä leikkikentällä oli iso hiekkalaatikko, rekkitanko ja keinulaudat. Leikkikentän takana oli tenniskenttä, jossa oli tiilimurskapohja ja metalliverkko ympärillä. Siellä se on vieläkin. Kentän laidassa oli iso puumäki, missä oli leveämpi ja kapeampi osa sekä portaat ylös. Siitä oli talvella kiva laskea pyllymäkeä tai viilettää kelkalla tai vanerista tehdyllä liukurilla.

Nokkalan lapsia luistinkopin edustalla kevättalvella 1955. Sinikka Rantalankilan arkisto.

Luistelukenttä jäädytettiin myös joka talvi ja kentän kunnossapidosta isompien tuiskujen jälkeen vastasi talonmies Veikko Isoniemi, mutta yleensä kolasimme kentän ennen kuin aloimme luistella. Kentän laidalla oli pieni luistinkoppi, jossa oli keskellä kuuma sähköpatteri. Koppi oli paitsi luistimien vaihtamista varten myös paikallinen nuorisotila, jossa istuttiin monet illat tiiviisti vierivieressä pienessä tilassa. Nokkalassa enimmäkseen vain luisteltiin, mutta Jylhämässä oli ihan oikea jääkiekkojoukkue Ipatin Heikin valmentamana.

Kesällä yhtiö palkkasi kiertävän urheiluohjaajan, joka kävi voimalaitoskylissä opettamassa lapsille eri urheilulajeja ja järjesti erilaisia kilpailuja. Minä en ollut kovin urheilullinen, mutta yleensä osallistuin toimintaan, vaikka en menestynytkään missään lajissa. Ainut urheilulaji, mistä tykkäsin, oli uiminen ja siihen olikin Nokkalassa hyvät mahdollisuudet. Oulujoen poukamassa ns. Nuojuan lammella oli tehty hiekkaranta uimakoppeineen. Siellä viihdyttiin kaikki kauniit kesäpäivät, milloin emme olleet mummolassa. Yleensä me lapset olimme rannassa uimassa ihan päineen, ilman valvontaa. Pidettiin huoli toinen toisistamme. Yleensä ensimmäisen kerran uitiin jo heti jäiden lähdettyä, mutta virallinen uinti meidän perheessä oli aina 31.5. kevätjuhlan jälkeen yhdessä isän kanssa.

Suosittuja leikkejä erilaisten pallopelien lisäksi olivat piiloleikit, joita leikittiin yleensä talousrakennuksen ympärillä ja sen takana olevien halkopinojen välissä. Kymmenen tikkua laudalla ja rosvo ja poliisi olivat suosikkeja. Välillä talossa asuva ”vanhapiika” hermostui lasten metelöintiin ja komensi meidät kauemmaksi.

Nukkeleikkejä nurmikolla, Sisko Ja Sinikka Rantalankila ja Marja Honkanen. Sinikka Rantalankilan arkisto.

Tyttöjen kanssa leikittiin tietysti nukeilla ja työnneltiin nukenvaunuja pitkin kylän raittia. Ehdoton lempiharrastukseni oli lukeminen ja ystäväni Riitan kanssa vaihdettiin kirjoja ja luettiin yhdessä. Nokkala oli aika suljettu yhteisö, joten muiden kylien lapsiin tutustuimme vasta koulussa ja sielläkin usein yhtiöläiset, varsinkin jylhämäläiset, olivat omissa porukoissaan. Keskikoulussa aloin saamaan kavereita myös Vaalasta ja illalla pitikin usein päästä kylille, minne mentiin yleensä joko pyörällä tai liftaamalla.

Oulujärven kesäleirit

Yhtiöllä oli monenlaisia henkilöetuja ja toimintoja, joihin myös perheenjäsenet saivat osallistua. Oulujoki Oy:n henkilökuntayhdistyksellä oli kaksi kesänviettopaikkaa, jotka oli rakennettu henkilöstön talkoovoimin ja joita henkilökunta sai käyttää. Niissä järjestettiin erilaisia yhteisiä tilaisuuksia.

Oulujärven maja oli Oulujärven hiekkarannalla. Siellä järjestettiin kesän lasten leirit. Isossa päärakennuksessa oli takkahuoneen lisäksi keittiö, ns. emännän huone sekä huoneita kerrossänkyineen. Joskus leirillä oli niin paljon lapsia, että osa joutui majoittumaan puolijoukkueteltassa tai omissa teltoissaan. Vanha korsusauna oli rannan hiekkatörmässä ja myöhemmin rakennettiin uusi, iso sauna rantatörmälle.

Lasten leiri oli monelle lapselle kesän kohokohta. Leirit olivat erikseen tytöille ja pojille. Ohjaajina oli urheilullisia nuoria, jotka lapsen silmissä olivat aikuisia, mutta taisivat olla nuoria ensimmäisessä kesätyössään. Leirillä oli emäntä, joka vastasi leirin ruokahuollosta ja siivouksesta ja varmaan myös kurinpidosta. Ruokana oli keittoja, vellejä ja puuroja, siis aina lusikkaruokaa. Leipänä peltileipää eli kunnon maitonäkkiä. Mikään ei maistunut niin ihanalta kuin haudutettu, valmiiksi sokeroitu tee ja siihen kastettu näkkileipä. Jokaisella oli omat astiat mukana ja ne tiskattiin joko isossa paljussa saippuavedessä tai hiekalla järven rannassa.

Leirillä tietysti uitiin joka päivä moneen kertaan ja lisäksi oli monenlaisia urheilu- ym. kilpailuja. Keskiviikkona oli vanhempien vierailuilta, jolloin mukana oli myös sosiaalipäällikkö Eero Kokko, jota sanottiin Mönsäksi. Hän yleensä laulatti ja viihdytti lapsia, jotka myös esittivät jotain ohjelmaa. Kanttiinista sai ostaa karkkia. Kotoa yleensä annettiin muutama markka karkkirahaksi. Koska leirille tuli lapsia koko Oulujokiyhtiön alueelta, siellä tutustui myös uusiin lapsiin, joita tavattiin taas seuraavan kesän leirillä. Joidenkin kanssa oltiin kirjeenvaihdossa myös talvella.

Saarijärven vanha sauna, josta myöhemmin tehtiin majoitustila. Sinikka Rantalankilan arkisto.

Saarijärven maja, slaalomi ja talvikisat

Toinen vapaa-ajan viettopaikka oli Saarijärven maja. Se sijaitsi syvän suppalammen, Saarijärven, rannalla Pikku-Rokuan vaaramaisemissa. Siellä oli päärakennus, jossa oli takka sekä keittiö ja kamari. Rannalla oli sauna ja saunakamari sekä laituri. Saunaa sai varata myös yksityiskäyttöön. Usein mentiin sinne joko isän kanssa tai kaveriporukalla saunomaan. Laiturilta oli hauska hyppiä kristallinkirkkaaseen, syvään veteen.

Talvisisunnuntaisin Saarijärvelle oli kuljetus Jylhämästä ja myös muualta yhtiön alueelta (en tiedä, mistä kaikkialta). Siellä oli koko päivä aikaa hiihdellä ja majassa voi lämmitellä ja paistaa makkaraa takassa. Kun laskettelu alkoi tulla muotiin, tehtiin myös Pikku-Rokualle, sähkölinjan alle oma laskettelurinne eli slaalomi. Olikin aika rankkaa hommaa, kun piti ensin hiihtää yli kaksi kilometriä jäykillä pujottelumonoilla ja sitten tampata mäkeä ylös ja sitten hurauttaa alas mutkitellen. Itse viihdyin loivemmassa rinteessä, mutta sen ongelmana oli vauhdin hyytyminen. Vastakkainen rinne oli aika jyrkkä ja silloiset pitkät laskettelusukset olivat aika vaikeat hallita. Alhaalla lammen rannalla oli pikkuruinen koppero, missä oli kamina. Paluumatkalle piti lähteä hiihtämään ajoissa, että ehti Pätkän kyytiin.

Talven huipentuma oli Saarijärven kisat, joissa hiihdettiin kilpaa, hypättiin hyppyrimäessä ja pujoteltiin slaalomia. Sisareni Lea uskaltautui hyppäämään hyppyrimäestä ja taisi pärjätä pojillekin. Isäni sai monta lusikkaa pujottelusta. Hän taisi ollakin lajin pioneeri Vaalassa. Minä en edelleenkään menestynyt missään urheilulajissa, mutta pujotteluharrastus tuli myös minun elämääni jo 1960-luvun lopulla. Kaikki urheiluvälineet ostettiin tietysti Oulusta, Mustosen pyörästä, jonne yhtiön henkilöstöllä oli alennetut hinnat.

Klenkalla ostoksille Ouluun ja yhtiön lipulla Helsinkiin

Yhtiö tosiaan järjesti henkilöstölleen myös shoppailumahdollisuuksia. Joka viikko kulki yhtiön Klenkka eli VW Kleinbus Ouluun ja kerran kuussa tai jos oli tilaa, useamminkin oli mahdollista mennä ostosmatkalle Ouluun. Ilmeisesti yhtiölle haettiin viikoittain kaikenlaista tarviketta Oulusta, joten samalla annettiin rouville ostosreissumahdollisuus, mitä myös teini-ikäiset lapset saivat hyödyntää. Muistan käyneeni elämäni ensimmäisen kerran ravintolassa Oulussa Lentävässä Lautasessa. Oulureissulta äiti toi aina Antellin leivoksia, kuusi erilaista, jotka jaettiin kristillisesti tasan niin, että jokainen sai maistaa kaikkia. Mustosen Pyörän lisäksi alennuksia sai ainakin Hammarin Sähköstä, mistä ostettiin kaikki kodinkoneet, kun niitä alkoi tulla markkinoille.

Yhtiöllä oli myös ns. Helsinki-lippu, jolla sai käydä pääkaupungissa junalla. Sitäkin saivat myös perheenjäsenet käyttää, jos lippu oli vapaana. Myös ulkomaan matkoja sai alennettuun hintaan, kun oli riittävän pitkään ollut yhtiöllä töissä. Tätä mahdollisuutta eivät minun vanhempani koskaan käyttäneet. Omavastuu, tuntui ilmeisesti liian kalliilta, kun kuitenkin elettiin yhden miehen palkalla ja meillä investoitiin kesämökkiin ja muihin harrastuksiin.

Kino Jylhämä

Jylhämässä oli elokuvateatteri, Kino Jylhämä, missä oli elokuvat kaksi kertaa viikossa. Sinne oli myös kuljetus Nokkalasta yhtiön autolla, jota sanottiin Pätkäksi. Elokuvissa käytiin ahkerasti varsinkin teini-ikäisinä, vaikka elokuvat eivät aina ihan uusia olleetkaan.

Ensimmäiset elokuvamuistoni ovat yhtiön lasten juhlista, missä näytettiin Disneyn piirrettyjä. Vieläkin muistan, miten surullinen Bambi-elokuva oli. Erityisen suosittuja olivat Pekka ja Pätkä -elokuvat, joita käytiin katsomassa koko perheen voimin. Suetzista etelään oli pelottavin elokuva, minkä muistan, mutta kyllä Tarzanin poika oli myös tosi jännittävä. Nuoruuden parhaat elokuvat olivat tietysti Easy Rider ja Rosemaryn painajainen, jotka saatiinkin jo melko tuoreina Jylhämään.

Silloin elokuvateatteriin eivät kaikki edes mahtuneet. Kino Jylhämässä oli puiset penkit, joten mukaan otettiin yleensä oma tyyny ja paljon eväitä. Teini-iässä ei elokuva ollutkaan aina se tärkein asia, vaan kavereiden tapaaminen elokuvateatterin lämpimässä. Ipatin Heikki oli itseoikeutettu Kino Jylhämän vahtimestari ja Leppäsen Rauni lipunmyyjä. Kino Jylhämässä eli seuratalolla järjestettiin myös monenlaisia henkilöstön juhlia, pikkujouluja, vappunaamiaisia ja lasten juhlia, jossa oli aina monipuolista ohjelmaa.

Kerhotoimintaa ja brittienglannin opiskelua

Oulujoki Oy:n henkilökuntayhdistys järjesti monenlaista yhteistä toimintaa sekä lapsille että aikuisille. Isäni oli sekä shakkikerhon että kalastuskerhon vetäjänä. Kalastuskerho rakensi oman kalamajan Pikku-Palosen saareen. Nokkalan rouvilla oli oma ompeluseura, joka kokoontui ehkä kerran kuussa vuorotellen jonkun kotona kahvitellen, neuloen ja keskustellen (juoruillen). Ompeluseuran aikana lasten oli syytä pysyä omassa huoneessa ja olla hiljaa. Palkkioksi sai tilaisuuden päätyttyä jotain rouville leivottua herkkua.

Lapsille oli paljon vapaaehtoisvoimin järjestettyä toimintaa. Jylhämässä järjestettyihin rientoihin en kuitenkaan osallistunut, koska ei aina ollut kyyditystä. Partio, puhallinorkesteri, kansantanhut ym. saivat minun osaltani jäädä. Nokkalassa meillä oli kuitenkin oma Papukaijakerho, minkä siskoni perusti. Kaikki Papukaijakerhot kutsuttiin vierailemaan Helsingissä Sirkus Papukaijan ohjelman nauhoituksessa. Siskon lisäksi kaksi tyttöä Lisse-siskon valvonnassa saivat käydä junalla Helsingissä, mutta minä olin tietysti liian pieni päästäkseni mukaan. Minä olin kateudesta vihreä.

Omasta englannin kielen taidostani saan myös kiittää jokiyhtiötä. Vuosittain yhtiö palkkasi jonkun brittinuoren, miehen tai naisen, opettamaan englantia henkilökunnalle. Opettaja kiersi eri voimalaitoskylissä ja häneltä sai ottaa tunteja joko yksityisesti tai ryhmänä. Isäni oli innokas kielen opiskelija, joten hän varasi opettajan yksityisesti kotiin. Niin minäkin siskoni kanssa päästiin harjoittelemaan englannin puhumista aidon britin kanssa. Kun oltiin lukioikäisiä ja opettaja ei ollut paljon meitä vanhempi, alkoi juttu sujua ihan mukavasti. Christine, Brian ja Alan ovat jääneet mieleen.  Jylhämäläisten englannin keskustelutunnit pidettiin Uutelan aitassa, jossa oli sähkölämmitys.

Kasvimaa rannan tuntumassa

Asuntoalueilla oli myös kasvimaat, mistä sai varata oman puutarhapalstan, marjapensaat ja perunamaan sekä kasvihuoneen. Nokkalassa kasvimaat olivat alhaalla rannan tuntumassa, joten sinne oli aina aika vaivalloinen matka jyrkkää polkua pitkin. Lapsuuden kesiin kuului tietysti rikkaruohojen kitkeminen ja kasvimaan kastelu sekä kasvihuoneen luukkujen avaaminen ja sulkeminen aamua iltaa. Palkkiona siitä olivat tietysti herkulliset retiisit, porkkanat, herneet ja viinimarjat sekä uudet perunat, joita käytiin uintireissulla hakemassa.

Rannassa oli myös vene, jota rohjettiin joskus lainata omin päinkin. Ehdoton raja oli kuitenkin uittopuomi, jonka taakse ei saanut mennä, ettei joutuisi Kurenkoskeen. Vasta aikuisena sain nähdä, ettei Kurenkoski enää ollut mikään oikea koski. Tietysti meitä varoitettiin myös menemästä Nuojuan kosken kiville, koska ei voinut koskaan tietää, milloin luukut aukaistaan. Toki isä olisi siitä meitä varoittanut.

Lentokonesohva ja Yön kuningatar

Nokkalan kylästä kulki oikopolku Nuojuan voimalaitokselle. Polku ylitti kaksi ns. raviinia eli rotkoa, joiden yli oli rakennettu puiset riippusillat. Usein iltaisin, kun isä oli iltavuorossa, kuljin tämän polun eväskassin kanssa ja menin isää viihdyttämään voimalaitokselle. Valvojan työ oli aika tylsää silloin, kun kaikki voimalaitoksella oli hyvin. Isä esitteli minulle voimalaitoksen kellarista vintille ja hienointa olikin ajaa voimalaitoksen hissillä. Sehän oli maalaislapselle aivan ainutlaatuinen kokemus.

Nuojuan voimalaitoksella oli siihen aikaan myös toimistotiloja, missä työskentelivät mm. palkanlaskijat ja kirjanpitäjät yms. Myös yhtiön puhelinvaihde oli Nuojuan voimalaitoksella. Toisessa kerroksessa on valvomotila ja pieni taukotila, missä isän kanssa syötiin eväitä. Vieläkin muistan, miltä siellä tuoksui. Aulatilasta johtivat kierreportaat seuraavaan kerrokseen, missä oli sininen ”lentokonesohva” ja seinällä oli koko vesistöalueen kartta korkeuseroineen. Muut huonekalut olivat Aallon suunnittelemia. Aulassa oli isoja huonekasveja, mm. appelsiinipuu. Yhtenä yönä isä soitti meidät katsomaan, kun Yön kuningatar aukaisi nuppunsa.

Äidin uusi Monark-polkupyörä Nokkalan raitilla. Sinikka Rantalankilan arkisto.

Muistojen maisema

Nokkala oli hyvin kaunis kylä. Valkoiseksi rapatut talot tiilikattoineen ja luonnonkivestä tehtyine portaineen, autotallit, joissa oli turvekatto sekä pienet peikonmajat eli kellarit olkikattoineen, viimeisen päälle hoidetut nurmikentät sekä upeat petäjät talojen pihapiirissä ja ympärillä ovat piirtyneet sielunmaisemaksi, joka ei varmaan koskaan katoa.

Nokkala ei kuitenkaan ollut sellainen lapsuuden kylä, mihin saattoi juurtua, koska siellähän oltiin asumassa vain työn takia. Kun isäni jäi sairauseläkkeelle jo 55-vuotiaana, piti asunto luovuttaa kolmen kuukauden kuluessa. Itse olin silloin jo muuttanut omilleni ja luulin, etten koskaan tulisi kaipaamaan Nokkalaan. Kuitenkin huomaan, että tunneside sinne on aika voimakas.

Vaikka Nokkala on ollut ihan hyvässä hoidossa sen jälkeenkin, kun yhtiö sen hylkäsi, se ei tietenkään ole enää sama kuin se oli minun lapsuudessa ja nuoruudessa. Onneksi muistot elävät ja olen nyt saanut mahdollisuuden kertoa muistojani myös muillekin. Nämä ovat tietysti minun subjektiivisia muistojani, joten joku muu voi muistaa asiat toisin. On ollut kiva muistella menneitä ja toivottavasti näistä muisteloista on iloa myös jälkipolville.

Sinikka Rantalankila, entinen nuori Nokkalasta