Pikkutyttöjen leikkejä Leppiniemessä

Seija Saarikon kirjoitus. Muistoissa mukana sisar Sirkka ja paras ystävä Ulla.

Olen syntyperäinen leppiniemeläinen. Synnyin vuonna 1949 kauppaa vastapäätä olevan parakkirakennuksen ns. hellahuoneeseen, nykytermeillä rivitalon yksiöön. Isäni oli tullut Leppiniemen sahalle töihin suoraan Lapin sodasta vapauduttuaan. Äitini muutti perässä sisareni kanssa heti kun ensimmäiset perheasunnot alueelle valmistuivat. Ristiäiset pidettiin yhdessä kahden muun samoihin aikoihin syntyneen lapsen kanssa.  Heti kohta syntymäni jälkeen muutimme toiseen parakkiin, jossa oli kamari, ja iso tupakeittiö. Parakkeja vastapäätä oli koulu, kauppa ja posti. Kasvamiseen ympäristö antoi hyvän perustan, sillä meillä suurella lapsijoukolla oli paljon turvallisia aikuisia, jotka huolehtivat koko kylän lapsista tarpeen tullen.

Leppiniemen parakkialueen pohjapiirros Leppiniemen lasten muistelujen pohjalta, työstänyt Onni Mäkinen

Seija Saarikko synnyinkotinsa pihalla ja Leppiniemen lapsia vuodelta 1952. Kuvat: Seija Saarikon ja Sirkka os. Saarikon yksityisarkistosta.

Voimalaitoksen rakennustöissä oli myös ulkomaalaisia asiantuntijoita, vasemmanpuoleisessa kuvassa tsekkiläinen Gitza Moutelikova, joka ohjasi naisvoimistelun tapaan vuosina 1949-50 Leppiniemen pikkutyttöjä. Hän oli Leppiniemessä miehensä mukana, joka oli tehtaanedustajana paikalla ja toimi kytkinasentajana ja koneistajana voimalaitoksella. Säestäjänä soitteli leppiniemeläinen Sulo Antikainen hanurinsa kanssa.

Alemmassa kuvassa koolla pikkutytöille pidetty nukkekerho.      

Kuvissa olevat tytöt ovat suurta ikäluokkaa vuosina 1941–44 syntyneitä. Sisareni on mukana kuvissa. Kuva: Sirkka os. Saarikon yksityisarkisto.

Isäni rakensi kotimme takapihalle leikkimökin, jossa leikimme paljon pikkutyttöinä pääasiassa ”kotista”. Kun isosiskoni oli tarpeeksi vanha, nukkui hän kesäisin leikkimökissä. Eräänä yönä hän oli unissaan kävellyt sisälle kotiin tietämättä itse asiasta mitään. Hänen piti kiivetä ikkunanlaudalle ja ottaa ikkunan yläkarmin päällä oleva vara-avain päästäkseen sisälle. Siihenkään hän ei ollut havahtunut. Leikkimökkiin liittyy myös karvas muisto, kun kinastelimme naapurin pojan kanssa mökin avaimesta. Kinastelun tuloksena iso metalliavain kolahti posliinipäisen nukkeni, Eilan, päähän rikkoen sen. Eila oli minulle mieluinen leikkikalu, jonka olin saanut Eila-tädiltäni. Lapsen maailmassa Eilan rikkoutuminen oli pahinta, mitä pikkutytölle voi sattua.

Seija ja Sirkka leikkimökkinsä edustalla ja kavereiden kanssa leikin lomassa. Kuvat: Seija Saarikon yksityisarkisto.

Leikeistä suosituin oli leikkiä ”kotista” kaikilla mahdollisilla tavoilla kesät, talvet, niin leikkimökissä, metsässä kuin lumihangessakin. Eilan lisäksi minulla oli paljon pikkunukkeja, joiden kanssa kesäisin teimme retkiä vihreille sammalpedeille puiden juureen. Puhdistimme sammalelta risut ja lehdet ja rajasimme alueelle kodin, jossa oli keittiö ja muutama huone huonekaluineen. Sisutukseen soveltuivat mm. kärpässienet pöydiksi. Pihalla laidunsivat käpylehmät.  Käytimme pikkunukkejamme heille rakennetussa sammalkodissaan. Joskus pidimme paikalla pikkulinnun hautajaisiakin. Teimme nukeille vaatteita ompelutöitä tekevän naapurimme Hilosen Bertta-tädin antamista kangastilkuista. Talvella teimme talon pohjapiirustuksen lumihankeen tamppaamalla seinät vakiojalkineet, huopatossut jaloissa. Teimme lumileikki-taloomme myös keittiön ja muutaman huoneen huonekaluineen ja taas leikimme ”kotista”, nyt lumihangessa. Vanhempana meitä on naurattanut muisto siitä, kun yhtiön roskakuski Tyyne-Kalle ajoi lumileikkiemme päältä useasti hevoskärryillään, eikä välittänyt jättämistämme kieltolapuista.

Meillä oli pieninä tyttöinä paljon mielikuvitusta, kun leikimme muun muassa ”hienoa neitiä”. Olimme nähneet, kuinka yhtiön naiset olivat odottaneet kyytiä linja-autopysäkillä (varmaan menivät tansseihin kirkonkylälle) ja aloimme matkia heitä. Laitoimme villasukat jalkaan ja koron virkaa toimittamaan äidiltä leikkeihin saadut maustepurkit. Puretusta narusta teimme kiharat ja laitoimme pipon kallelleen päähän. Näillä sitten mennä vinksuttelimme bussipysäkille istumaan ja odottamaan leikisti linja-autoa. Muistan myös, kuinka leikimme ”lihavaa neitiä” laittamalla hiekkaa puseron alle urheilusaunan pihalla olevasta hiekkakasasta. Kotona pelasimme Musta Pekka -korttipeliä isän ja siskon kanssa. Meillä häviäjää kutsuttiin pököksi, ja yleensä se oli isä. Minua harmittaa, kun nykypäivänä tuon korttipelin nimellä on niin huono kaiku. Meille se oli peli pelien joukossa, eikä sanalla ollut meille muuta merkitystä.

Parakkialueen saunoista mieleeni on jäänyt ns. miehistösaunan eteinen ja siellä oleva pingispöytä. Sisareni muistaa sen mieluisana paikkana, jossa oli kiva käydä pelaamassa pingistä. Minun ikäluokalleni muutamat vanhemmat lapset pitivät siellä kielikurssia, josta perittiin pääsymaksuna penni. Meidät ”opettajia” pienemmät lapset istutettiin pingispöydälle opettelemaan verikieltä: ”tover miver javer mikver kover over vatver kaver vevar reiver taver” (=tomi ja mikko ovat kavereita).

Seuratalo oli meitä lähellä, ja siellä näytettiin elokuvia. Pekka ja Pätkä -elokuvat olivat tuolloin suosittuja. Joulupukki toi meille useana vuotena Pekka ja Pätkä -sarjakuvakirjan. Minulle suurin elokuvakokemus oli Itävallan prinsessasta kertoneet historialliset Sissi-elokuvat. Ne olivat niin erilaisesta maailmasta, että ovat jääneet lähtemättömästi mieleeni. Sisareni oli ahkera elokuvissa kävijä. Hänelle on jäänyt miellyttävä muisto Seuratalon vahtimestari Heinvirrasta, joka päästi sisareni sisään lastenlipulla, vaikka ikäraja oli jo ylittynyt. Istumapaikankin hän oli ohjannut taemmas pikkulapsista.

Leikit olivat pääasiassa ulkoleikkejä, sillä tilaa ei kodeissa ollut paljoa. Koska lapsia oli alueella paljon, leikimme usein isoissa porukoissa. Yhtiö oli rakentanut parakkialueelle suuren leikkikentän (kartassa pesutuvan ja kasvimaan välissä), jonka keinuilla sai kovat ja korkeat vauhdit. Hyvistä vauhdeista huudettiin ”Kuka uskaltaa mua vastustaa, mull´ on Kippari-Kalle taskussa” ja haastettiin muita kovempiin vauhteihin. Leikkikentällä oli myös tuohon aikaan suosiossa ollut ponkkuulauta. Mielestäni oli hulppean näköistä, kun vanhemmat lapset saivat pompautettua toisiaan korkealle ilmaan. Meille pienemmille oli pienempi ponkkuulauta pihalla. Laudalla pelattiin pomppimisen lisäksi kymmentä tikkua. Myrrän ja narun hyppely oli myös hauskaa puuhaa. Naruhyppelyssä huusimme ”jää jää jästipää, jos et jää nii jätetään” -lorua taitaville hyppijöille, joiden hyppiminen ei meinannut päättyä ollenkaan.

Talvisin leikimme ”junasta” laittamalla potkukelkkoja peräkkäin junaksi. Yksi oli kuljettaja, joka ostatutti leikisti muilta liput ja laski kelkkaletkan mäkeä alas.  

Erään kerran Ullan kanssa potkukelkkailuumme liittyi näkkileipä. Toinen meistä kävi kotonaan ja haki voilla voidellun näkkileivän, jota söi potkukelkkassa istuen. Rouskutusta kuunnellessaan alkoi toisellakin tehdä sitä mieli. Niinpä hän potkutteli kotiinsa rouskuttelija kyydissään ja haki itselleen leivän ja vuorostaan nyt istui kyytiin. Voi miten hyvälle se maistui! Potkuri kääntyi vuorostaan taas Ullan kotia kohti ja jonkun kerran tämä sai jatkua, kunnes kotiväki huomasi touhumme.

Yhtiö toi talveksi lasten iloksi kelkkamäet. Laskutyylejä oli monenlaisia ja housuntakapuoli lujilla. Vaatetus oli pakkasen kestävää: huopatossut, sarkatakki, hiihtohousut ja äidin kutomat lapaset ja lakki.

Kuvan potkukelkkailijat ovat vuosimallia 1944, liukumäen laskijat 1949–50. Kuvat Sirkka os. Saarikon ja Seija Saarikon yksityisarkistosta.

Uimataidon tärkeys otettiin Leppiniemessä hyvin huomioon ja lapsille järjestettiin uimakouluja yhtiön puolesta. Itse opin uimaan isäni selässä roikkumalla, kun hän kävi töiden jälkeen uimassa. Uimakouluissa oli mahdollista suorittaa uimamaisterin tutkinto kesän lopussa. Itse en maisterin papereita saanut, sillä en useista yrityksistä huolimatta pystynyt sukeltamaan vaatteet päällä pohjassa olevaa rengasta ylös. Leppiniemessä oli varmasti joka talossa maistereita tuohon aikaan. Minusta on hienoa, että lasten uimataidosta pidettiin huolta jokivarressa.  Olen tuntenut oloni vesillä aina varmaksi.

Kuva: Joen pohjoispuolen uimarannalla n. 1955. Kuva: Seija Saarikon yksityisarkisto.

Meillä oli naisten pyörä, jolla isä kulki töissä.  Sen avulla on pyöräilyn salat ja tasapaino ovat löytyneet. Olihan se aivan kauheaa veivaamista, kun pikkunen tyttö isolla pyörällä keikkuen ja heiluen yritti tasapainolla. Isä teki pyörän rungon välille pienen laudan, johon pääsin istumaan ja polkemaan. Monet opettelivat ajamaan miestenpyörällä polkien tangon välistä pyörä miltei vaakatasossa. Vaikka kaatumisia sattui paljon, asfaltti-ihotuma oli tuntematon käsite. Oman pyörän sain 12-vuotiaana.

Sirkka ja Telle harjoittelevat pyörällä ajoa 1950-luvun alussa. Kuva Sirkka os. Saarikon yksityisarkisto.

Yhtiö ylläpiti luistinrataa, joka jäädytettiin saunan seinässä olevalla pitkällä letkulla. Vesi laskettiin saunasta ennen pakkasyötä. Jää ei aina ollut hyvässä kunnossa, mutta meille se kelpasi. Ensimmäiset luistimeni olivat terät, jotka ruuvattiin monojen pohjaan. Niillä sitten linksutettiin menemään. Luistelun taitekohta tuli joskus 1957, jolloin luistinradalle tuli taitoluistelijoita esiintymään Oulusta. Luistelijoilla oli ihanat kellohameet karvareunuksineen ja he osasivat tehdä erilaisia kuvioita. Siitä alkoi meidänkin kaunoluistinten ruinaaminen. Ulla sai luistimet ensin ja kauniin punaisen mekon, jossa oli se ihana karvareunus. Mekko oli samanlainen mitä oululaisilla luistelijoilla oli ollut. Olin kauhean kateellinen ja sain lopulta itsekin kaunoluistimet, joissa on kasvunvaraa edelleenkin. Niihin piti laittaa monta villasukkaa, että niillä pystyi luistelemaan. Jääkiekkoilijat eivät vielä olleet vallanneet rataa. Joukolla oli mukava leikkiä mm. Mustaa miestä. Tälläkään leikillä ei ollut mitään yhteyttä siihen, miten sanonta tänä päivänä ymmärretään. Se oli leikki leikkien joukossa.  Kerran oli joku kisa mahdollisesti Ruotsia tai Jylhämää vastaan, jossa koko kylä luisteli kierroksia niin että jää oli aivan sohjoa. Siitä sai muistoksi ommeltavan merkin puseron hihaan.

Välillä isossa porukassa tyhmyyskin tiivistyi. Toisella luokalla ollessani, oli syksyn pimeinä iltoina porukka käynyt soittamassa niin sanottua pirunviulua ihmisten ikkunoiden alla. Pirunviulua soitettiin siten, että kiinnitettiin karhunlankaa ikkunanlautaan ja vingutettiin siinä pihkaa. Ääni oli inhottava ja korkea. Leppiniemessä asui silloin kaikille tuttu Aukusti, joka oli perheetön, vanha poika, joka oli taitava tekemään kaikenlaisia työkaluja ja rautaesineitä. Hän oli kertonut koulun opettaja Mankiselle, että kakarat ovat käyneet vinguttamassa pirunviulua hänen ikkunansa alla. Koulussa sitten kyseltiin, kuka oli ollut asialla, ja kun syyllisiä ei alkanut löytymään, joutui koko luokka jälkiseisontaan. Koulussa saadun rangaistuksen lisäksi myös kotona saatiin sapiskat.

Koulukuvassa suuret ikäluokat vuonna 1952 Leppiniemen kansakoulussa. Sisareni Sirkan koulukuva (ei liity edelliseen ilkivaltaan). Kuva Sirkka os. Saarikon yksityisarkisto.

Unohtaa ei sovi Leppiniemessä SPR:n kioskia, jossa minun lapsuuteni aikana oli ystävällinen Oksasen täti myymässä meille lapsille karkkia ja jäätelöä.

Kuva: Seija Saarikon yksityisarkisto.

Minun lapsuuteni Leppiniemessä urheilun saralla yhtiön toiminnan lisäksi aktiivinen toimija oli Pyhäkosken Pyörre. Se oli työväen urheiluseura (1947–1978), joka on tehnyt painin ja pesäpallon osalta pohjaa Muhoksella menestyneille lajeille. Sen toiminta vakiintui pian kattamaan kaikki halukkaat.  Leppiniemen kahtiajako työläisiin ja herroihin, sulasi pian yhteistyön ja ns. rajaojan kuivumisen myötä.

Isäni oli yksi aktiiveista, jotka järjestivät toimintaa, jota oli   mm. hiihdossa, yleisurheilussa ja maastojuoksussa.  Joka vuosi oli sarjahiihdot, joissa oli kolme osakilpailua, joiden perusteella voittaja ratkaistiin. Yleensä minun ikäryhmässäni itseni lisäksi oli kaksi muuta tyttöä, Ulla ja Riitta.  Tavallisesti Riitta voitti, minä olin toinen ja Ulla kolmas. Jos järjestys oli toinen, oli se iso uutinen. Kun palkintosijoja tuli paljon, kuvittelin olevani parempi hiihtäjä kuin todellisuudessa olin. Omissa ympyröissä olin hiihtäjä, ja sain siellä luottamusta, että hallitsen homman. Karu totuus paljastui, kun tulin valituksi koulujen välisiin kisoihin, joissa kuitenkin jäin kuin nalli kalliolle. Hiihto on seurannut elämässäni mieluisana harrastuksena, josta olen kiitollinen leppiniemeläisille vanhemmille, jotka järjestivät meille lapsille mielekästä toimintaa.

Yhtiö järjesti viikon kestäviä kesäleirejä Oulujärvellä ja sinne tuli lapsia niin Leppiniemestä kuin Jylhämästäkin. Keskellä viikkoa oli vierailupäivä, jolloin perheet tulivat yhtiön kyydeillä tervehtimään leiriläisiä. Joskus koti-ikävä saattoi yllättää, ja kotiin oli päästävä vanhempien mukana. Näin kuitenkin tapahtui harvemmin. Urheilu oli leireilläkin tärkeää, ja ohjelmassa oli joka aamuisen lipunnoston jälkeen erilaisia leikkejä, leiriolympialaiset ja naamiaiset. Leiriläisten muistoihin kuuluu ehdottomasti iltatee ja voilla voideltu näkkileipä. Oulujärvi oli uimapaikkana mahtava ja turvallinen, sillä matalassa rannassa sai kahlata pitkälle ennen kuin järvi syveni. Oulujärven leirit olivat ikimuistoisia.

Oulujärven leirin aamunavaus ja naamiaiset vuodelta 1963. Kuva: Seija Saarikon yksityisarkisto.

Oulujoki Osakeyhtiön henkilökunnan piirissä perustettiin myös henkilökuntayhdistys OHY. Tämä yhdistys toimi perustamisensa alkuaikoina erittäin aktiivisesti monella saralla. Henkilökunta perusti yhtiön suotuisalla myötävaikutuksella majan Rokuan Neittävän puoleiselle Saarijärvelle. Henkilöt osallistuivat tietyllä osuudella maapohjan ostoon ja yhtiö avusti rakennustarvikkeiden saannissa. Isäni kertoi, että hän on ostanut viisi mäntyä, kun Saarijärven tonttia oli hankittu. Niinpä sain olla ensimmäisten joukossa, kun sinne mentiin. Ensimmäinen kesä nukuttiin teltoissa saunanrakennustalkoissa. Saarijärvellä meillä lapsilla riitti tekemistä. Ongimme ahvenia turosta kirkasvetisestä Saarijärvestä, uimme, laskimme mäkeä Euclidin renkaan sisällä pyörien, ja minä uitin pikkunukkejani veneen perästä. Inhosimme kyykäärmeitä ja hiiriä maakellarissa. Mutta mukavaa oli. Kotiin viemisinä äidillä oli sieniä ja marjoja.

Kaikki olivat kuin yhtä suurta perhettä, sopu antoi sijaa, ja siskonpeti tuli useimmille tutuksi. Saunan jälkeen nousi uhkea päärakennus. Joka lauantai kesät ja talvet töiden jälkeen lähti Leppiniemestä Saarijärvelle Hepokatti (kuorma auto, jonka lavalle oli tehty istuimilla varustettu koppi). Joka kerta Taipalus-Lassi muisti painaa kaasua Nuojualla olevan notkelman kohdalla, jolloin lavalta kuului kiljahduksia, kun matkustajat lennähtivät ilmaan. Matkaa Leppiniemestä oli noin 60 km ja se taittui laulamalla omasta laulukirjasta mm. suosittua ”Oli Hepokatti maantiellä poikittain …”

Saarijärvellä oli OHY:n lisäksi vastakkaisella rannalla Oulun Ladun maja, josta myös joka viikonloppu näkyi kynttilän loimu ja kesäisin kuului lentopallon jytke. OHY:n ja Oulun Ladun yhteistyö oli kitkatonta. Yhteiseksi iloksi raivattiin noin 3 km:n päähän Anttilan järveen laskeutuva rinne laskettelurinteeksi. Sinne rakennettiin myös taukotupa, Oululaisilla ja joillakin yhtiöläisillä oli oikeita laskettelusuksia ja monoja. Suurin osa nautti, jos uskalsi, rinteen suorasta laskusta.  Sekä OHY:n että Oulun Ladun majalla oli ahkiot tapaturmien varalta ja muistanpa että kyllä niitä käytettiin. Laskettelu teki tuloaan ja innostus oli  kova. Voi miten siellä paistettu lenkkimakkara maistuikaan hyvältä!

Joka talvi OHY järjesti Saarijärvellä kaikille yhtiöläisille  talvikisat,  lajeina olivat hiihto ja mäenlasku. Hiihtoladut olivat koti-Leppiniemen maastoihin verrattuna vaativat. Tapana oli, että isän kanssa saimme kotiin tuomiseksi hiihtokilpailuista lusikat. Talkoovoimin oli majan läheiseen rinteeseen noussut hyppyrimäki, joka oli poikien ja poikamaisten miesten ahkerassa käytössä. Regnagel-tyyli oli olympiakisojen lisäksi käytössä Saarijärvelläkin. Mäen ennätys oli Tiaisen Aarrella 15,5 metriä. Isäni oli käynyt mäkihyppytuomarin kurssit ja toimii yhtenä mittamiehenä ja tyylipisteiden antajana. Muistanpa yhden äidin ihailevan toteamuksen, kun hän hänen poikansa hyppäsi: ”Kyllä tuolla meidän Ekillä on sitten hyvä tyyli”.

Saarijärvi on kulkenut mukanani tähän päivään saakka. Liityin Oulun Latuun ja olen toiminut aktiivisesti sen parissa 1980-luvulta lähtien. Oulun Ladun Saarijärvellä oleva Laturinne on tukikohtanani Saarijärvellä käydessäni. Leikkimökkini häämöttää vastarannalla entisen OHY:n tontilla. Saarijärven ystävä olen ollut siis jo yli 60 vuotta.

Kuva ensimmäisestä Saarijärven käynnistä 1955.

Saarijärven ensimmäinen sauna ja Saarijärven hiihtoretkelle valmistautuminen Leppiniemen kaupan edessä 1960. Saarijärven kuvat: Seija Saarikon yksityisarkisto.

Muutimme vuonna 1961 Leppiniemestä Monttaan. Siellä pelasimme paljon sulkapalloa ja pingistä. Laskimme persmäkeä kanavan reunavalleja myöten housun takapuolet ruohosta vihreinä. Rannalla olimme, jos ei ongella, niin seuraamassa tukinuittoja ja myöhemmin nippujen siirtoa.

Isä alkoi kalastamaan Montassa ja minunkin mielenkiintoni kalastukseen heräsi. Ongella oleminen oli niin jännittävää, että joskus unissakin ongen koho hyppi veden pinnalla. Olin muuten omatoiminen kalastuksessa, mutta kerran tarttui rapu mato-onkeen. Sen irrottamiseen tarvittiin isän apua. Verkkojen laskussa olin soutuapuna. Verkkojen nostaminen oli aina jännittävää seurattavaa. Kalat tulivat kaikin puolin tutuiksi.

Isän suurin hauki painoi 11 kg oli 111 cm pitkä. Kuvassa pihallamme Ilmari Rintakuusi ja isäni oikealla. Kuvat: Seija Saarikon yksityisarkisto.

Vuonna 1998 olin mukana järjestämässä Leppiniemen lasten tapaamista.  Kutsuja lähti yli 500 kappaletta. Tapahtuma yllätti kaikki. Peräti 148 entistä Leppiniemessä kasvanutta tuli tapaamaan lapsuuden kavereitaan. Tapahtumassa nousi esille muistomerkin saaminen Leppiniemeen muistuttamaan siellä kasvaneista lapsista. Toimin ko. hankkeen sihteerinä. Muistomerkin paljastustilaisuus pidettiin 8.7.2000. Muistomerkin symboliikka oli eri-ikäluokkien lapset (kivet), turvallinen kasvuympäristö ja kiitollisuus Oulujoki Osakeyhtiölle (laatta).

Muistomerkin työryhmä valmiin työn äärellä sen paljastustilaisuuden jälkeen. Kuvat: Seija Saarikon yksityisarkisto.