Leppiniemi – koko kylä kasvatti
Olen syntynyt Leppiniemessä vuonna 1950 ja asunut täällä lapsuuteni ja nuoruuteni. Palasin takaisin kotikylääni 11 vuotta sitten, kun ostimme vaimoni kanssa konepäällikön talon. Leppiniemi on minun asuinkyläni varmasti loppuun asti.
Varhaisin oma muistoni on ajalta, kun olin 5–6-vuotias ja asuimme parakkialueella. Muistan paikan missä asuimme, ja mitä touhusimme. Alueella oli lastentarha, jossa puhuttiin englantia. Olin ensimmäisen kerran jälkeen todennut, etten minä enää halunnut sinne mennä, kun eivät edes suomea puhuneet. Leppiniemeen tuli ihmisiä ympäri maailmaa ja muistan, että voimalaitoksella oli insinööriharjoittelijoita ainakin Intiasta ja arabimaista. Pelasimme heidän kanssaan jalkapalloa ja harrastimme urheilua. Tuohon aikaan yhtiöllä oli myös oma englannin kielen opettaja. Hän oli alkuperäinen englantilainen ja todellinen herrasmies. Muistaakseni hän oli ollut kotiopettajana Persian hovissa, ja tuli sieltä opettamaan englantia Leppiniemeen yhtiön herroille ja narreille. Hän opetti myös meitä lapsia, ja oli kohtelias ja sivistynyt. Opettaja oli hyvä piirtämään ja piirsi paperille samalla opettaen meille englannin alkeita. Me taas opetimme hänelle metsästystä näissä olosuhteissa. Hänellä oli tyypillinen englantilainen herrasmiesasu pussihousuineen ja sukkineen ja 20 kaliiperin kaksipiippuinen haulikko. Muistan myös, kuinka hän omisti Moskvitch Scandinavia -merkkisen auton, mutta ei raaskinut ajaa sillä muuta kuin kylänraittia edes takaisin. Englannin opettaja oli aivan mahtava tyyppi, ja häneltä olen saanut syttyjä kielten opiskeluun.
Esa ja Tapio Siekkinen matkimassa isä-Patea. Kuva: Tapio Siekkisen yksityisarkisto.
Parakeista perheemme muutti tien toiselle puolelle Postitaloon. Meitä oli kuusi lasta, ja asunnossa oli muistaakseni keittiö, olohuone ja yksi makuuhuone. Me lapset nukuimme kerrossängyissä ja tila tuntui ahtaalta. Kuitenkin Postitalo oli parannus parakkialueen asuntoon, jossa ei ollut vesijohtoja tai sähkölämmitystä. Yhtiöllä oli muuten omat miehet tekemässä halkoja ja Keto-Ojan Pekka ajoi hevosella halot talvisin reellä ja kesäisin rattailla asukkaille. Postitalossa meillä ei alussa ollut vielä jääkaappia, vaan sen virkaa toimitti maakuoppa, mihin haettiin jäät jääkellarilta. Postitalosta muutimme joen taakse puutarhan viereen. siellä oli yksi paritalo ja kolme yhden perheen taloja. Loppuajan asuimme siellä, kunnes 70-luvulla muutimme Muhokselle omakotitaloon.
Leppiniemessä oli hierarkkinen systeemi, jossa herrat olivat herroja ja duunarit duunareita. Vertaisin tätä Intian kastijärjestelmään, sillä jako oli niin kova. Esimerkiksi jääkaapin suhteen oli niin, että kun joku ylempi sai itselleen uuden jääkaapin, sai alempi sen vanhan. Näin mekin saimme lopulta Postitaloon oman jääkaapin. Edelleen virtaava sosiaalioja erotti herrojen ja duunareiden alueet toisistaan. Sosiaaliojan toiselle puolelle ei menty omin päin, vaan kavereiden mukana. Minun kaverini asui isossa puutalossa herrojen alueella ja pääsin hänen mukanaan sinne. Kerran meille kävi isän kanssa niin, että metsällä ollessamme ajokoira ajoi haavoittuneen jäniksen Vierasmajan portaille kuolemaan. Vierasmajan emännät antoivat meille ja jänikselle äkkilähdöt, sillä sinne ei muilla ollut asiaa.
Täällä oli oma puhelinjärjestelmä ja äitini oli siellä töissä puhelunvälittäjänä. Aina kun sinne soitti, hän vastas ”Oulujoki Osakeyhtiöö”. Täällä voimalaitospäällikön talon pihasaunassakin oli puhelin, sillä suuren herran täytyi olla tavoiteltavissa saunassakin. Puhelinvälittäjät olivat paikalla muistaakseni iltakymmeneen, jonka jälkeen yövahti välitti yönaikaiset puhelut. Jokaisella oli alanumero, mutta joillakin se oli sama. Silloin piti aina sanoa, kelle puhelu on, että toiset laittoivat luurin kiinni ja puhelu meni oikeaan paikkaan. Uloslähtevät puhelut soitettiin siten, että täältä soitettiin keskukseen ja annettiin numero, johon puhelinvälittäjä yhdisti. Yhtiön pilli vihelsi neljältä iltapäivällä, ja vähän ennen sitä työntekijät olivat ja valmiina viivalla lähtemään. Kun pilli vihelsi, lähti porukka polkupyörineen, mopoineen, moottoripyörineen ja autoineen koteihinsa. Osa päästeli menemään ja osa lähti rauhallisemmin riippuen työmatkan pituudesta.
Lapsuus Leppiniemessä oli maailman parasta. Täällä oli turvallista ja leikkikavereita ja tekemistä oli paljon. Keksimme paljon omaa tekemistä, mutta myös yhtiö järjesti meille paljon harrastuksia ja muita aktiviteetteja. Täällä koko kylä kasvatti. Jos teki jotain hyvää tai pahaa, oli sana kiirinyt kotiin jo ennen kuin itse sinne ehti mennä. Lapsuudessani koulua käytiin myös lauantaisin. Sunnuntaisin yhtiöltä sai kyydin Saarijärvelle, jossa hiihdimme, rakensimme hyppyrimäkiä ja pujottelimme. Täällä oli oma urheiluseura, Pyhäkosken Pyörre. Meillä oli omat verkkarit, joiden selässä luki PyPy. Muistan pahoittaneeni mieleni Helsingissä liittojuhlilla pikkupoikana, kun joku kiusasi meitä huutamalla; ”PyPy, pyyhi poika pyllys”. Olin herkkä poika, ja itku oli lähellä. Olin mukana myös Leppiniemen metsästyskerhossa OHY:ssa sekä kuorossa, vaikken hyvä laulaja olekaan. Lapsuudesta minulle on periytynyt harrastuneisuus.
Hiihtoakin harrastetiin. Kuva: Tapio Siekkisen yksityisarkisto.
Kaikesta kilpailtiin ja joka lajissa. Hiihdimme ja juoksimme kilpaa. Joessa oli ponkkarit ja siinä pidettiin uintikilpailuja. Oli ukkomies vs. poikamies pesäpallo- ja jalkapallo-otteluita. Vastustajina oli muun muassa jylhämäläiset, jotka rökitimme joka lajissa. Itselleni tärkeää oli jääkiekko, jota myös isäni oli valmentamassa. Etenin jääkiekossa sen verran, että kävin muutaman kerran nuorten maajoukkueen valmennuksessa Vierumäellä. Jääkiekko kuitenkin jäi, sillä täällä ei oikein ollut minulle sopivaa joukkuetta. Korkalanvaarassa hyppäsimme mäkeä. Leppiniemessä oli myös oma urheilukenttä, missä oli jalkapallokenttä, juoksuradat, hyppypaikat, kuularingit ja keihäänheittopaikka. Urheilupaikat taisivat täällä olla paremmat kuin missään muualla jokivarressa.
Kuivasen Topi ja Eero "Mönsä" Kokko lähettämässä poikia maastojuoksukilpailuun. Kuva: Tapio Siekkisen yksityisarkisto.
Hutunkeittoa pesäpallo-ottelussa Leppiniemen urheilukentällä. Kuva: Tapio Siekkisen yksityisarkisto.
Ennen televisioita aikaa vietettiin porukassa ulkona. Keksimme omaa tekemistä, joko koiruuksia tai urheilua. Talvisin olimme paljon jääkiekkokaukalolla, minkä jäädyttämisen yhtiö hoiti. Lähin kaveriporukka muodostui lähinnä harrastusten kautta. Puksia leikimme paljon voimalaitoksen törmillä ja kallioilla. Jakauduimme kahteen joukkueeseen ja toinen joukkue oli tarkoitus voittaa pudottamalla heitä pelistä sanomalla ”puks” kohdatessa. Leikkipaikat olivat vaarallisiakin. Voimalaitoksen uittolaitteet olivat meille kiipeilypaikkoja, ja nuorempi veljeni on kertonut, että he kävelivät voimalaitoksen kaidetta pitkin. Kuitenkaan en muista, että pahoja onnettomuuksia olisi sattunut. Lapsilaumaan verrattuna selvisimme yllättävän pienillä vahingoilla.
Lapsia oli satoja, eikä pahuuksia tarvinnut yksin toteuttaa. Soitimme pirunviulua poikamiesasuntojen ikkunoiden alla siten, että kiinnitimme nastalla karhunlankaa ikkunan puitteisiin ja sitten vedimme lankaa hartsilla. Kun resonanssi otti ikkunaan, oli ääni ikävä. Siinä tuli harjoiteltua karkuun juoksemista, kun miehet lähtivät peräämme ja saivat meidät kiinni. Yksi meidän hommamme oli rikkoa katulamput ja pimentää kylä. Sitten kävimme omena- ja porkkana- ja mansikkavarkaissa. Kun isä näki, että kerrostaloille menevä tie on pimeänä, kysyi hän, oliko meillä tekemistä asian kanssa. Vaikka teimme koiruuksia, emme valehdelleet, vaan tunnustimme tekomme ja kärsimme rangaistukset. Koulunkäyntiä laiminlöimme, eikä läksyjä kerennyt aina tekemään. Kuitenkin melkein kaikki tältä kylältä kirjoitti ylioppilaiksi ja ovat menestyneet elämässään. Täältä oli hyvä lähteä opiskelemaan, kun lähellä oli Muhoksen hyvät koulut ja sinne saatiin ilmaiset koulukyydit yhtiön puolesta. Leppiniemessä oli myös oma alakoulu ja kansalaiskoulu.
Opettaja Ilma Niskanen ja Leppiniemen koulun oppilaita. Kuva: Tapio Siekkisen yksityisarkisto.
Kun televisiot tulivat, tuijotimme lähetyksen lumisadetta nokka kiinni E-kaupan ikkunassa, jossa oli Pi -merkkinen englantilainen televisio. Muistan lentävät joutsenet, joita käytettiin virityskuvana. Katsoimme talvipakkasella myös Presidentin vastaanottoa itsenäisyyspäivänä. Kun myymälänhoitaja hommasi television kotiinsa, kävimme mekin perheen kanssa lauantai-iltaisin hänen luonaan katsomassa ohjelmia. Koska laitteet olivat tuolloin harvassa, oli eräänlainen sosiaalinen tapahtuma, kun myymälänhoitaja kutsui paljo porukkaa katsomaan televisiota. Minulla on jäänyt ikuisesti mieleen, että lauantai-iltana tuli Enrico Rossin latinolaisrytmejä. Niitä vahattiin siellä. Kuitenkin televisioiden myötä kylä hiljeni, kun kaikki olivat töllöjen ääressä.
Yhtiö piti myös huolen siitä, että jokainen 15-vuotias yhtiöläisen lapsi sai kesällä töitä. Täällä me nuoret opimme työnteon alkeet. Minä olin kesätöissä niin sanotussa Nallekerhossa, joka teki voimalaitoksiin huoltoja säännöllisesti. Nallekerhossa työskentely oli aivan mahtavaa, kun pääsi voimalaitoksille sisälle ja sai olla ammattimiesten apuna. Kävimme eri komennuksilla, ja esimerkiksi ylioppilasvuotenani 1970 olimme Emäjoella Ämmän voimalaitoksessa. Asuimme Ämmänsaaressa viikot, mikä oli nuorelle miehelle mahtavaa, kun sai olla poissa kotoa ja kuunnella aikamiesten juttuja. Nallekerhon lisäksi olen ollut kesätöissä kalanviljelylaitoksella ja Oulujoen uittoyhdistyksellä tuossa joella nippu-uitossa. Silloin nekin olivat yhtiön töitä ja uitosta sai urakkapalkkaa. Nuorena pojankloppina olin kaksi vuotta erottelussa myös Kemissä. Työtä oli tarjolla monenlaista, eikä kukaan jäänyt ilman. Siskoni olivat töissä puutarhalla ja veljeni järjestelykonttorilla. Muistan yhä ensimmäisen tilipussin, minkä sain ollessani rakennuspuolella. Palkka oli voipaperin tyylisessä palkkapussissa seteleinä ja kolikoina. Tilitoimiston rouvat kävivät jakamassa palkat eri työpisteisiin yhtiön autokuskin saattamana. Huhu kertoo, että vielä 50-luvulla kuskeilla oli mukanaan aseet ryöstöjen varalta.
Rakennusajoilla oli meno täällä aika villiä. Työmailla oli kaikenlaisia kulkijoita ympäri Suomea ja sodan traumat ja viina johtivat tappeluihin. Leppiniemessä oli alkuaikoina oma putka ja poliisi Mämmi. Olen kuullut tarinoita siitä, kun veden korkeutta alettiin nostaa Pyhäkoskella. Vesihän nostettiin 25–30 metriä ylöspäin ja se oli suuri tapahtuma. Nimismies oli kuulemma sanonut, ettei nostohetkellä 20 kilometrin säteellä ollut yhtäkään selväpäistä miestä. Junalla oli ilmeisesti tuotu porukkaa tänne pistoraidetta pitkin, mutta kun olisi pitänyt lähteä, oli veturin kuljettajakin niin humalassa, ettei junaa saatu liikkeelle. Voimalaitoksen valmistuttua 50-luvulla alue rauhoittui ja rakentajat siirtyivät jokivartta ylöspäin rakentamaan muita voimaloita. Elämä asettui uomiinsa ja yhteisön eteen alettiin tehdä töitä.
Leppiniemessä oli monenlaisia hienoja ammattimiehiä, niin duunareita kuin jopa herrojakin. Isäni oli autonkuljettajana kuorma-autopuolella ja lopun aikaa peltiseppänä. Hän jatkoi edeltäjänsä työtä, joka oli peltisepän lisäksi kumiasiantuntija, sähkömies ja korjausmies. Erästä herraa kutsuimme rusakoksi, kun hän ajoi aina hirveää vauhtia polkupyörällä työpisteeltä toiselle työläisiä kiusaamaan. Leppiniemen betonilaboratorio oli alansa huippuja. Olimme tekemässä kytkinkentälle betonisia suojamuureja, ja joka betonilastista piti ottaa näytekuutio lähetettäväksi BGT-laitokselle. Betonin täytyi olla huippulaatua tällaisissa rakennuksissa. Betonia tilattiin työmaalle enemmän kuin olisi tarvittu, sillä ylijäämästä tehtiin sotevaa, eli betonilaattoja. Sotevaa tehtiin talon ajalla ja joskus tarvikkeistakin työkavereille.
Leppiniemi oli äärimmäisen yhteisöllinen paikka, ja sitä se on edelleen. Puut, tiet ja talot ovat samoja kuin ennen, mutta alueesta ei pidetä enää samalla tavalla huolta. Seuratalot ja aluekonttorit seisovat tyhjinä ja kaikki rakennukset on myyty. Oulujoki Osakeyhtiö palkkasi työntekijöitä ja meitä nuoria kesätyöntekijöiksi pitämään huolta yhteisistä alueista. Puutarhan työntekijät tekivät istutukset ja järjestelykonttori hoiti nurmenleikkuut ja muut. Tämä oli sellainen mallikylä. Havaittavissa oli tietynlaista Leppiniemi-kateutta, kun täällä asiat olivat paremmin kuin esimerkiksi kirkonkylällä. Meitä Leppiniemeläisiä pidettiin ylpistyneinä, vaikka emme sitä mielestäni olleet. Jopa opettajien asenne Leppiniemeläisiä kohtaan oli se, että pidimme itseämme parempina. Olimme kuitenkin ihan tavallisia nuoria ja minäkin olin työläisten lapsi. Ei täällä palkat olleet mitenkään korkeammat kuin muualla, mutta sosiaaliset edut olivat todella hyvät.
Oulujoki osakeyhtiö oli niin hyvä, että se todella huolehti kaikista alueista, taloista, työntekijöistä ja meistä lapsista. Heikennys tapahtui, kun Imatran Voima astui kuvioihin ja alkoi heti leikkaamaan etuja. Fortumin myötä täällä ei enää huolehdita paikoista, vaan osa rakennuksista seisoo tyhjänä. Voimayhtiön pitäisi mielestäni vaalia tätä aluetta ja kunnostaa paikkoja. Tulimme vaimoni kanssa katsomaan 11 vuotta sitten Vierasmajaa, mutta totesimme, ettei siitä semmoista kotia saisi millaisen halusimme. Ajoimme voimalaitospäällikön talon ohi ja vaimoni tiedusteli, onko se myynnissä. Menimme katsomaan taloa, eikä meidän tarvinnut kauaa miettiä ostopäätöstä. Rantasaunan saimme talon mukana, kun vaimoni osasi sitä myyjältä kysyä. Nykyisin Leppiniemen omakotitalot ja paritalot on asuttuina, mutta rivitaloissa ja kerrostaloissa on paljon tyhjiä asuntoja. Toivoisin Muhoksen kunnalta enemmän satsausta Leppiniemen suhteen, sillä täällä on kaavoitettuja tontteja liian suolaisilla hinnoilla. Pitäisi saada edes yksi referenssikohde myytyä, vaikka huutokaupalla, että tänne saisi ensimmäisen uudisrakentajan. Tällä alueella olisi potentiaalia vaikka mihin.
Itse olen sitä ikäluokkaa, etten ole nähnyt vapaata jokea. Minulle voimalaitos on aina ollut osa Leppiniemiä ja tulee aina olemaan. Ilman voimalaitosta ei olisi minuakaan, sillä vanhempani tapasivat täällä Pyhäkoskella. Tänne on kerääntynyt ympäri Suomen paljon ihmisiä, joka on johtanut avioliittoihin ja lapsiin. Yksinkertainen totuus on, ettei meitä olisi ilman voimalaitosta. Voimalaitoksen ympärillä elettiin ja touhuttiin, ja se antoi meille myös hyviä elämyksiä. Seikkailimme voimalaitoksen törmillä ja rinteillä ja pääsimme käymään voimalaitoksen ja padonkin sisällä. Yhtiö tarjosi halvat asunnot ja halvat sähköt. Oli linja-autokyytejä ja kesäleirejä. Oulujoki Osakeyhtiö piti asukkaistaan ja työntekijöistään huolen ja järjesti meille paljon toimintaa. Minun sielunmaisemaani kuuluu, että tuossa on tuo voimalaitos.