Vaarallisia tilanteita voimalaitostyömailla
Minun muistoni liittyvät Pyhäkosken, Pällin ja Montan voimalaitostyömaille, joissa olin töissä yhteensä 9,5 vuotta. Ensimmäisen kerran olin työmaalla Pyhäkosken voimalaitoksella kesällä 1942. Pesti kesti muutaman kuukauden. Olin tuolloin 13-vuotias ja tehtävänäni oli raivata risuja joen lähistöltä, jotta ne eivät jäisi joen alle vettä nostaessa. Työaika oli aamukuudesta iltakuuteen ja siihen sisältyi muistaakseni puolentoista tunnin mittainen ruokatauko. Palasin takaisin Pyhäkoskelle vuonna 1947 ollessani 17-vuotias. Toimin aputyömiehenä ja erään sukeltajan kaverina. Sukeltaja tuli Imatran voimalalta ja pystyi poraamaan syviä reikiä veden alla.
Kotini oli kauempana Tyrnävällä, joten asuin Pyhäkoskella parakeissa. Kesällä 1942 asuttamani parakki oli entinen sotavangeille tarkoitettu parakki. Asukkaita oli 16 ja huoneissa kolmikerroksiset kerrossängyt, josta minulla oli alapunkka. Luteita parakeissa oli enemmän kuin omaksi tarpeeksi. Palatessani takaisin Pyhäkosken työmaalle 17-vuotiaana asuin parakeissa pidempään. Minulla ei ollut hääppöisiä vuodevaatteita tuohon aikaan; patjanani toimi Helsingin sanomat, peitteenäni tuppivyö ja tyynynäni nyrkki.
Monen parakkiasukkaan vapaa-aika tahtoi mennä kortinpeluuseen ja juopotteluun. Kerran miehet olivat pelanneet korttia koko yön, kun poliisi Mämmi tuli aamulla keskeyttämään pelin. Pelissä oli pottina jo 6000 markkaa, jotka Mämmi takavarikoi ja antoi siivoojalle. Kortinpelaajilla oli omat lempinimensä ja he kiersivät eri pelipaikkoja. Eräs heistä sai yhden yön aikana seitsemän kultasormusta, sillä ihmiset laittoivat peliin panoksiksi vihkisormuksiaan. Miehet sanoivat minulle, tuolloin 17-vuotiaalle pojalle, ettei minun tarvinnut korttipeleihin sekaantua. Sota oli juuri loppunut, ja suuri osa työmiehistä tulivat työmaille rintamalta. Miehet olivat sodan vaikutuksesta hermostuneita, ja välillä tappeluitakin syntyi. Ratsioita parakkeihin tehtiin melko tiheästi, kun viranomaiset etsivät työmiehien joukosta etsintäkuulutettuja henkilöitä. Kerrankin ratsiaa teki minun laskujeni mukaan 17 poliisia. He eivät löytäneet ketään etsimäänsä, mutta minun nimeni muistutti paljon jonkun etsityn nimeä. Ikä ei kuitenkaan täsmännyt, enkä 17-vuotiaana pojanviikarina näyttänyt gangsterilta.
Pyhäkoskelta muistan, kun teimme ylitöitä lauantaina purkamalla rautatievaunuista 50 kilon sementtisäkkejä ja kannoimme ne varastoon. Jos kantoi 330 säkkiä, sai palkaksi arkipäivän palkan, joka oli muistaakseni noin 1000 markkaa. Kun voimalaitosta rakennettiin, törmäpääskyt olivat tehneet pesiä eteläpuolen törmälle. Kuulin, että ylimestari oli sanonut, ettei kalliolle tehdä mitään ennen kuin linnut ovat lähteneet. Viimein kun kallio päästiin räjäyttämään, satuin paikalle. Räjähdys näytti siltä kuin tuli olisi syöksynyt kalliosta Oulujoen puoliväliin saakka sivusuunnassa. Seinämään oli kuulemma porattu 360 reikää, jotka oli kaikki panostettu dynamiitilla. Pällin työmaalla meidän piti lapioida sepeliä tilavuudeltaan 200 litran kärryihin, jotka vietiin sementtiasemalle. Kahdentoista tunnin aikana noita kärryllisiä lapioitiin 74, ja homma oli rankkaa, kun sepeli ei tahtonut edes pysyä lapiossa.
Minulle on sattunut elämäni aikana paljon onnettomuuksia ja läheltä piti -tilanteita. Työmaillakin oli muutaman kerran hengenlähtö lähellä. Kerran olin työkaverini kanssa muuntoaseman läheisyydessä tekemässä hommia, kun salama iski sähköpylvääseen lähellemme. Iskusta kuului ihmeellinen hurina, ja liekit näyttivät sinertäviltä. Voimalaitos oli iskun myötä pysähtynyt, kun sähkö oli ilmeisesti mennyt pylvään kautta maahan ja voimalaan. Eräällä toisella kerralla olin jälleen muuntoasemalla hommissa, kun yhtäkkiä yksi sähköjohdoista paloi poroksi ja putosi maahan tuhkana. Pällin voimalaitoksella olin murskaajalla töissä, kun sain käsittelyyni ison kiven, joka ei mahtunut murskaimeen kokonaisena. Päätin halkaista kiven poraamalla siihen ilmaporakoneella reiän. Laitoin reikään rautakiilan, jota hakkasin lekalla. Kun kivi halkesi, sen sisältä paljastui kaksi dynamiittipötköä ja sähkönalli viiden sentin päästä siitä kohdasta, johon olin porannut. Olen myös meinannut jäädä törmältä vierivän kiven alle. Muut huusivat minulle, että nyt täytyy paeta, kun 40 sentin kallion pala lensi pääni yli. Minulla on ollut matkassa tuuria.
Vaarallisia tilanteita sattui myös työmatkoilla. Lähdin Leppiniemestä linja-autolla Muhokselle, josta tarkoitukseni oli jatkaa pyörällä kotiin Tyrnävälle. Matkalla bussikuski pysäytti linja-auton ylikäytävälle Leppiniemeen vievän junaradan kohdalle, sillä oikealla puolella hänelle huiskutti nainen. Kuski luuli naisen haluavan linja-auton kyytiin, mutta naisen huiskutus oli todellisuudessa merkki siitä, että vasemmalla puolella oli juna tulossa autoa kohti. Minä istuin ikkunapaikalla juuri junaradan kohdalla. Muistan vieläkin junan keulassa olleen messinkisen numeron 528, kun se lähestyi linja-autoa. Kerkesimme hilkulla pois junan alta. Montassa töissä ollessani ajoin 17,5 kilometrin työmatkan pyörällä Remantietä kesät talvet. Kun työt alkoivat kuudelta, täytyi matkaan lähteä jo puoli viideltä. Pitkät, 12 tuntia kestävät työvuorot, ja raskaat työmatkat uuvuttivat minut. Heräsin kerran maantiellä auton valojen heijastukseen, kun olin väsyksissäni nukahtanut matkalla. Erään toisen kerran heräsin hangesta suolta, jonne olin pyörälläni kotiintulomatkalla kaatunut.
Tuohon aikaan duunari ei ollut minkään arvoinen. Työnjohto oli tiukkaa ja lopputilin saattoi saada milloin tahansa. Alkuvuodesta 1947 pakkanen nousi 41 asteeseen, ja meille sanottiin, että ne, jotka eivät pysty ulkona 8 tunnin työpäivää tekemään saivat lopputilin. Monella oli ainoastaan armeijasta saadut villapuserot ja lippalakit, eikä niillä tarjennut niin kovassa pakkasessa. Pällissä määrärahojen loputtua annettiin muistini mukaan yhdessä päivässä 418 miehelle lopputili. Minä sain tuolloin paikan Montan alkavalta työmaalta, jonne siirryin kahden muun miehen kanssa aloittamaan työmaata. Montassa muistan erään miehen olleen pumpun juurella kainaloitaan myöten keräämässä risuja pois pumpattavasta vedestä. Hänellä oli päällään märkäpuku, mutta pakkasta oli 30 astetta. Hän kysyi työnjohtajalta, voisiko hommaan vaihtaa välillä miestä. Työnjohtaja tokaisi, ettei hänen tarvitse kuin hakea lappu konttorista, tarkoittaen lopputiliä.
Montan työmaa oli minulle viimeinen voimalaitostyömaa. Sen jälkeen lähdin merille.