Yhteen hiileen puhaltamista Pyhäkosken voimalaitosalueella
Minun muistoni liittyvät Seitenoikeaan, Ämmänsaareen ja Leppiniemeen eli Pyhäkoskeen. Isäni ura Oulujoki osakeyhtiössä alkoi vuonna 1948, jolloin hän on ollut jossakin Jylhämän alueen rakennustyömaalla kesäaikana. Siellä hän on ensimmäisen kerran tavannut äitini. Vakituiseen työhön isäni tuli Oulujoki Osakeyhtiölle 1954. Pyhäkosken voimalaitosmuseolla on Marionin päiväkirjoja, joiden merkinnöissä isäni on ollut johtamassa työmaata. Myös äitini kaksi veljeä olivat yhtiöllä töissä. Itse olen syntynyt Rovaniemellä, mutta muutimme Jylhämään miltei heti syntymäni jälkeen. Sieltä muutimme Ämmänsaareen, mutta tietenkään en muista siitä ajasta mitään.
Seitenoikealla asuimme niin sanotuissa herrojen taloissa. Asunto oli hyvä, oli ylä- ja alakerta, sekä sisä-wc jo tuolloin 1959. Meitä oli kolme naapurusta, joilla jokaisella oli neljä lasta. Toisessa talossa oli eräs Ritva-tyttö, jonka hiukset muistan kynineeni melkeinpä muliksi. Tyttö piti laittaa parturiin sen jälkeen, että saivat hänet vähän sievemmäksi. Olen ollut 3–5-vuotias, kun asuimme Seitenoikealla, ja muistan sieltä valtavat ja äänekkäät Euclid-autot. Tuntuu, että nykyinen säikkyyteni kovia ääniä kohtaan juontuu noilta ajoilta.
Euclid -kaivinkonetta lastataan Seitenoikealla 50-luvun lopussa. Kuva: Kristiina Mämmin arkisto.
Muutimme takaisin Ämmänsaareen vuonna 1962 ja asuimme siellä parakkialueella neljä vuotta. Asuimme parakissa, jossa oli kuusi asuntoa; kolme rannan puolella ja kolme sisäpihalla. Asuntomme oli sisäpihan puolella, ja meillä oli kaksi huonetta, keittiö ja sisä-wc. Nukuimme kaikki neljä lasta samassa makuuhuoneessa, jossa jouduin jakamaan hetekan nuoremman veljeni kanssa. Hän sai aina nukkua hetekan yläosassa ja minä jouduin nukkumaan alaosassa. Sauna, mankeli ja pyykkitupa olivat erillisessä talousrakennuksessa, jossa käytiin vuorollaan saunomassa. Uimaranta oli hyvä, mutta muistan siellä olleen paljon iilimatoja.
Leikkeinä hypimme twistiä ja ruutua. Talvella rakensimme lumeen koteja, jotka olivat vähintään vyötärölle asti – Kainuussa kun lunta oli hirveästi. Pukeuduimme talvisin villapaitoihin, joihin kerääntyi lunta kokkareiksi. Luistinradalla kävimme paljon. Kyytiä emme saaneet, vaan sinne oli itse päästävä. En muista äidin tai isän sitoneen luistimia jalkoihin, vaan oli kunnia-asia osata sitoa omat luistimet. Koska asunnot olivat pieniä, emme leikkineet koskaan muiden luona, vaan kaveri haettiin leikkimään huutamalla nimeä ulkona. Perheet olivat suuria, meitä oli vähintäänkin 50 lasta parakkialueella. Äidit eivät olleet pihoilla katsomassa lasten perään, vaan sisällä huolehtimassa kodista. Pelkäsin lapsena Ämmänsaaren kanavaa, sillä se laskeutui jyrkästi veteen ja vedessä oli koko ajan pyörteitä. Ne olivat jotenkin uhkaavan näköisiä. Kuitenkaan kukaan lapsista ei hukkunut.
Vastapäätä Kiantajärveä oli Teräväniemi, yhtiön huvila, jossa kävimme veneellä. Muistan, että siellä oli hienoja pikareita, joista vedenkin juominen tuntui hienolta. Yhtiö tarjosi asukkaille paljon tapahtumia; oli joulujuhlia, hiihtokilpailuja, ostosretkiä Pyhäkoskelta Kajaaniin, Muhokselle ja Ouluun ja hiihtoretkiä Saarijärven majalle Nuojuan lähelle. Eräältä ostosreissulta muistan, kuinka söin Kajaanissa Valjuksen baarissa vaniljajäätelöä hienosta pikarista, kun olen ollut silloin 1.–2. -luokkalainen. Ämmänsaaressa kävimme myös Pyhäkoulussa, joka sijaitsi korkeassa kerrostalossa. Sieltä sai jokaiselta kerralta sievän lammastarran, joka liimattiin Jeesuksen kuvalla koristeltuun paperiin.
Kesäisin Oulujoki Osakeyhtiö tarjosi voimalaitosalueiden lapsille ilmaiset viikon kestävät tyttö- ja poikaleirit. Olen ollut leirillä kerran leiriohjaajanakin. Aamuisin oli lipunnosto ja aamupala, jolla tarjottiin teetä ja näkkileipää. Päivisin urheilimme ja lauloimme. Muistiin on jäänyt ainakin Nuotiolaulu, jossa lauletaan ”Meil on metsässä nuotiopiiri”. Meitä oli aina neljä tyttöä samassa pienessä huoneessa, jossa oli ylä- ja alapetit. Leirillä kisattiin esimerkiksi kymmenottelussa, jossa oli arviointia, soutua, juoksua, uintia ja muuta liikuntaa. Muistan tämän sen takia, että olen itse kerran voittanut kisan. Iltaisin saimme vapaa-aikaa ja muistan, kuinka joskus menimme muutaman kilometrin päähän Oulujärven kioskille karkkia ostamaan. Leirialueella oli myös valtava sauna, josta oli hyvä kirpaista Oulujärveen.
Muutimme Leppiniemeen Pyhäkosken voimalaitosalueelle 1966. Asuimme kerrostaloasunnossa toisessa kerroksessa. Asunnossa oli kolme huonetta, keittiö, ranskalainen parveke ja iso wc, jossa oli amme. Se oli ylellisyyttä. Samassa talossa alakerrassa asui myös yhtiön vuodeksi palkkaama englanninopettaja. Tuohon aikaan Leppiniemessä oli oma puhelinkeskus, jonka kautta puhelut tulivat. Meillä oli erään naapurin kanssa sama puhelinnumero, joten kun meille soitettiin, saattoi puhelu olla naapurille. Silloin soittaja sanoi suoraan: ”Taskilalle”, ja me laitettiin puhelinluuri kiinni. Sen jälkeen puhelin kilahti uudestaan. Kun emme vastanneet, naapuri tiesi, että puhelu on heille. Yhtiöllä oli paljon etuja. Oli puhelinkeskuksen lisäksi omat sähkö-, vesi- ja viemäriliittymät, halvat vuokrat ja erilaisia alennuksia. Maitoa sai ostaa yhtiön maitotilalta, muistaakseni tilan nimi oli Tahvola. Aamulla maito käytiin hakemassa E-kaupan edestä, jossa oli nimellä varustettu pääläri. Myös bensa oli halvempaa Leppiniemessä kuin muualla.
Leppiniemessä asuessamme olin 9–14-vuotias, ja kansakoulussa kolmannella ja neljännellä luokalla, josta pyrin sitten oppikouluun. Leppiniemen koulussa luokat olivat yhdysluokkia, ja meitä oli noin 75–80 oppilasta koulussa. Istuimme paripulpeteissa pituusjärjestyksessä. Koska olin toisiksi lyhyin, istuin toisiksi lyhyimmän pojan vieressä. Opettajan ei tarvinnut kävellä paikasta toiseen, vaan kun hän kääntyi, näki hän toisella puolella 4. luokan ja toisella puolella 3. luokan. Opettajanani oli Kaarina Räsänen. Hän piti voimistelukerhoa, ja esiinnyimme yhtiön eri juhlissa. Hän oli innostava opettaja, jolta sain tähän ikään asti kestäneen voimistelu- ja liikuntaharrastuksen.
”Heijaa ruusut tulipunaiset” 14.12.1974Esiintyminen Oulujoki Oy:n joulujuhlassa. Kasvot yleisöön päin Tiina Haavisto. Kuva: Kristiina Mämmin arkisto.
Kulutin nuorena paljon aikaa kolmen ystäväni kanssa voimalaitoksen toisella puolella, jossa uittokourut olivat. Siellä me liikuimme ja olimme luonnossa. Pyörällä ajettiin siten, että tarakalla istuva polki ja ajajanpaikalla oleva ohjasi. Kun Hai-saappaat tulivat muotiin, vaihdoimme erään kaverini kanssa toisen saappaan keskenämme. Siten molemmilla oli toinen punainen ja toinen sininen saapas. Se oli varmaankin jokin tapa kertoa, että olimme parhaita ystäviä. Otin välillä myös yhteen neljä vuotta nuoremman veljeni kanssa. Mieleen on jäänyt kerta, kun hän hermostui ja yritti heittää minua kolmijakkaralla. Ehdin laittaa oven kiinni, ja yksi jakkaran jaloista meni ovesta läpi. Olen myöhemmin ajatellut, että olisi kiinnostavaa tietää, kuinka isämme selitti yhtiölle ovessa olevan reiän.
Leppiniemessä oli harrastustalo, jossa muun muassa pystyi voimistelemaan ja kutomaan mattoja ynnä muuta sellaista. Seuratalolla pidettiin yhteisiä juhlia ja näytettiin elokuvia. Samassa rakennuksessa oli myös ruokala, joka oli tupaten täynnä kesäisin, kun olin puutarhalla töissä. Pääsin puutarhalle töihin 17-vuotiaana, ja olin siellä kuutena kesänä. Työ oli rankkaa ja hiki lensi, mutta sain siitä hyvät käsivoimat. Välillä pääsi viikonlopputöihin, jolloin piti käydä kastelemassa voimalaitosrakennuksen kukat. Rakennuksen hissi oli pieni, enkä pidä ahtaista tiloista. Reippaana tyttönä sitten juoksin alas kuudenteen kerrokseen, josta lähdin kastelemaan kukkia kahdenteentoista kerrokseen asti. Sitten taas pyörällä hurautin takaisin työpaikalle. Oli ihanaa olla puutarhalla kesät ulkona töissä, kun talvet kuluivat sisällä opiskellen.
Muistoissani me voimalaitosalueen asukkaat puhallettiin aina yhteen hiileen. Olimme aika suljettu yhteisö, jossa ei ulkopuolisia ollut. Meillä oli kaikki mitä tarvittiin; kauppa, posti, kirjakauppa, pellot ja muut edut. Yhteisö huolehti, että säännöistä pidettiin kiinni. Yhdessä tehtiin töitä kaikkien hyväksi ja kasvatettiin lapset. Kuuluimme suurempaan kokonaisuuteen ja yhteisö oli turvallinen. En koskaan tuntenut mitään pelkoa. Oltiin ”me yhtiöläiset” ja muut. Tämän huomasin, kun muutimme Muhokselle, enkä enää tuntenut kaikkia naapureitamme. Yhtiön lapsena oleminen on ollut sitä, että yhtiö on ollut meidän perheellemme elinehto. Ruoka ja vaatteet – kaikki on ollut turvattua, kun isä on ollut yhtiöllä töissä.