Elämää Emäjoen ehdoilla
Olen syntynyt kotimökissäni Kummunsaaressa vuonna 1945. Olen kymmenlapsisen perheen neljänneksi vanhin lapsi. Lapsuus oli ihanaa aikaa. Paikka ja luonto olivat kauniita ja uimavedet olivat lähellä. Uimataito karttui, kun täytyi uida joen yli hakemaan vene vastarannalta. Kalastus- ja marjastustaidot olen myös oppinut lapsuudestani. Tilat saarella olivat kaikki pieniä, sillä elintilaa ei ollut paljoa. Meillä oli keskimäärin kolme lehmää ja noin viisi hehtaaria maata, josta suuri osa oli kuitenkin suota.
Talomme oli rintamamiestalo, jossa oli yläkerrassa kesähuoneet ja alakerrassa pirtti sekä kaksi huonetta. Äitini sisaruksista kolme kävivät perheineen vakituisesti luonamme lomalla kesäisin. Talossa oli melkoista vilskettä, kun perheemme kymmenen lapsen lisäksi oli vielä sukulaisiakin kylässä. Tilaa kuitenkin löytyi aina ja ruokaa sai. Vaikka perheemme oli köyhä, en ole koskaan ollut nälissäni. Ruokaa sai aina vedestä, metsästä ja kasvimaalta. Isäni oli hyvin luonnonläheinen ja taitava mies. Hän opetti minut taitavaksi kalastajaksi, ja halusi minut aina mukaan tuulastusreissuille. Isälläni oli myös taito parantaa palovammoja ja käärmeenpuremia. Minulla on kädessäni yhä arpi käärmeenpuremasta, jonka isäni on parantanut, kun olin kaksivuotias.
Isossa perheessä pyykkiä tuli paljon, ja autoin äitiäni pyykinpesussa. Pyykit laitettiin saaviin ja saavit hevosen liisterekeen, jossa ei ollut reunoja. Joessa pyykkiä oli hyvä huuhtoa, kun vesi virtasi ja oli puhdasta. Näpit tosin meinasivat aina paleltua kylmässä vedessä. Puhtaiden pyykkien lisäksi toimme kotiin puhdasvesisaavin käyttövedeksi kotiin. Minä aina valjastin hevosen, kun lähdimme pyykkäämään. Vedin rinnusremmin tiukalle painamalla länkiä toisella jalalla. Hevosten kanssa olen pärjännyt pienestä pitäen, ja kävin tarvittaessa hakemassa hevosemme yhteishaasta, joka oli muutaman kilometrin päässä Möykkysenjoen lähettyvillä. Meillä oli sen hevosen kanssa luonteva ja luottavainen yhteistyö, ja olemme yhdessä ylittäneet Emäjoenkin.
Saaressa oli meidän lisäksemme kolme perhettä ja taloa. Vanhimmassa Kummunahon talossa asuivat Leinoset. He majoittivat vanhempiani, kun he saapuivat saarelle ja rakensivat omaa taloaan Pääharjun paikalle. Kaikkien saarelaisten välit olivat hyvät, vaikka erään talon emäntä oli temperamenttinen ihminen. Muistan kerran, jolloin naapurin lehmä oli tullut pihallemme ja polkenut kasvimaamme. Siitä tuli sanomista, ja naapurin emäntä pyöräytti hameenhelmat niskaansa ja pyllisti meille. Isäni oli leikkisä mies, ja tuumasi, näyttäisikö emäntä vielä uudelleen. Toisten auttamien ja tukeminen oli saarella tärkeää. Jos joltain puuttui jotain, sitä lainattiin. Ei siellä olisi voinut elää, jos yhteisö ei olisi toiminut.
Paikka oli hieno etenkin kesäisin. Myötävirtaan pistävän Pääharjun lahdekkeeseen, niin sanotulle Rauvanlahdelle, uittajat kokosivat puulauttoja. Meistä lapsistahan hieno paikka juosta ja leikkiä oli puu- ja tukkilauttojen päällä. Siellä tuli tasapainoiltua ja juostua kesälämpimillä. Tukkilautat tarjosivat myös hyviä onkipaikkoja, ja etenkin ahvenet viihtyivät niiden lähettyvillä. Uittomiehet kulkivat rantoja pitkin ja perkasivat irralliset tukkiuittopuut rannoilta puhtaaksi. He joskus yöpyivät rannassa tai aitassamme. Puu-uiton aikaan joella oli välillä sellaiset sumat, ettei veneellä tahtonut päästä joen toiselle puolelle. Asioille kirkonkylälle tai muualle ei kuitenkaan päässyt kuin veneellä, joten täytyi aina älyllä katsoa, milloin ja mistä läpi pääsee. Isäni ja vanhemmat veljeni olivat uitossa kesäisin töissä aina viimeiseen vuoteen asti, jolloin uitto lopetettiin Emäjoella. Korkeat jokitörmät olivat myös ihania paikkoja. Meillä oli siellä lammas- ja lehmähaat. Joen rannat olivat tuolloin hienohiekkaisia ja sitä pitkin oli mukava juosta vedessäkin.
Leikkikavereita oli saarella paljon. Pelailimme, juoksimme tukkilautoilla, luistelimme ja teimme lumesta linnoja ja onkaloita. Jos jäät olivat kirkkaat, Mateen moukkiminen, eli sen tainnuttaminen jään läpi, oli hauskaa puuhaa. Teimme me huonojakin ratkaisuja. Eräänä pyhäaamuna lähdimme kielloista huolimatta ennen kirkonmenoja porukalla jäälle kokeilemaan kuinka paljon se kestää. Lastasimme potkukelkkaan niin monta kuin mahtui ja jalaksille lisää. Jää upotti ja ensimmäiset pääsivät istuinosalta hyppäämään kuivin jaloin pois, mutta jalaksilla ja alimmaisina olleet kastuivat. Edellisenä päivänä oli lämmitetty sauna, joten menimme sinne ja laitoimme vaatteemme orsille kuivumaan. Istuimme siellä aikamme, kunne kokeilimme, olivatko vaatteet jo kuivuneet. Vielä mitä! Ne olivat alkaneet jäätyä. Äiti löysi meidät lopulta saunasta, ja totesi meidän olevan niin surkean näköisiä, ettei antaisi meille selkään. Muistan myös erään kerran, kun saimme korvamakiaa. Silloin teimme lumen alle onkaloita, ja pojat veivät niiden sisälle olkia ja kynttilöitä.
Kouluun Ristijärven kirkonkylälle kuljettiin vesitse. Ensin täytyi ylittää joki, jonka jälkeen maakannas ja sitten Pakarilahti. Talvisin ja keväisin rospuutto, eli jäiden sulaminen, vaikeuttivat matkaa. Isäni oli taitava vesillä ja hän viitoitti vesireittitiet syksyisin niin Emäjoelle, kuin Pakarilahdenkin yli kirkonkylälle. Vuoden 1952 syksyllä olin ensimmäisellä luokalla, kun kuulin koulumatkallani, että joku huusi apua. Meille oli aina sanottu, ettei apua saa huutaa turhaan, ja ajattelin, olikohan naapurin lapset kuitenkin sortuneet turhaan avunhuutoon. Kun tulin lähemmäksi joenrantaa, huomasin äitini olevan veden varassa veneen reunassa. Äitini oli jäätynyt vaatteistaan veneen hankaimiin, ja virta painoi venettä jään reunaa vasten. Veljeni oli edellisenä päivänä pudonnut puusta jäiseen maahan ja katkaissut kätensä. Hän odotti äitiämme ja meitä koulukkaita kotiin, mutta kun äitiä ei näkynyt tai kuulunut, juoksi hän rantaan ja kuuli avunhuudot. Hän yritti kädellä työntää venettä, mutta tajuissaan oleva äitimme huusi, että naapurista oli mentävä hakemaan apua. Naapurinmies ja hänen poikansa Pyörteen talosta tulivat pelastamaan äidin veneellä ja taluttivat hänet rannasta kotiin. Äiti selvisi alaraajapaleltumilla ja tämän tapahtuman jälkeen Ristijärven kunnassa alkoi koulukuljetus. Isäni sai kuljettaa meitä saaren lapsia aina syksyisin ja keväisin kouluun niin sanotun rospuuton aikaan.
Talvisin koulumatkat hiihdettiin tuiskussa ja kovassa pakkasessa. Tytöt hiihtivät hameet päällä, joten vauhtia oli lisättävä, etteivät polvet paleltuneet. Kehityinkin hyväksi hiihtäjäksi ja voitin Vuokatin piirimestaruuskisoissa pronssia 13-vuotiaana. Harrastin nuorena paljon muutakin kilpaurheilua, kuten juoksua ja pituushyppyä. Liikkuminen saaresta muualle hoitamaan asioita oli sekin urheilua. Ensin oli soudettava joen yli pyörä poikittain veneen kyydissä ja poljettava sitten metsätietä viitostielle. Kävimme naapurin tytön Hellin kanssa myös tansseissa Jokikylän Louhelassa. Sinnekin meneminen vaati veneen ja pyörän, ellei saanut pojilta kyytiä tanssipaikalle.
Vuonna 1966 asukkaat joutuivat lähtemään saarelta. Kauppakirjat kirjoitettiin Hyrynsalmella ja vanhempanikin kävivät ne siellä kirjoittamassa. Ensin täytyi mennä veneellä joen yli, että päästiin mantereen puolelle. Tämän jälkeen täytyi kävellä joitain kilometrejä viitostien varrelle yhteyksien päähän. Siihen aikaan alkoholia käytettiin melkein joka paikassa ja niin kauppakirjoja kirjoittaessa isällenikin tarjottiin. Äitini oli topakkana ihmisenä sanonut, että tarjoilu täytyi lopettaa, sillä hänen oli saatava miehensä takaisin veneeseen ja kotiin. Itse asuin tuolloin omillani Ristijärven kylällä, mutta olin kotiin paljon yhteyksissä ja kävin auttamassa vanhempiani lehmien kanssa. Vanhempani muuttivat saarelta Toijalaan, Kummunahon Leinoset Lohjalle, Pyörteen Härköset Ristijärven keskustan lähelle Pakarilahden Koivurinteelle ja Kelloniemen Keräset Ristijärven kirkonkylälle. Väkeä lähti saarelta ja samalla Ristijärven pitäjästä paljon. Oli etelään lähdössä jotain hyvääkin, sillä perheemme kouluikäiset lapset pääsivät kouluttautumaan siellä ammatteihin, Ristijärvellä kun ei ollut kouluja kuin keskikouluun saakka.
Lapsuus Kummunsaarella oli hyvä, vaikka vesistöt hankaloittivat liikkumista. Katkeruutta herättää yhä tavat, joilla yhtiö hoiti asiat ihmisten kanssa, jotka menettivät kotinsa. Isäni ikävöi usein kotiin Etelä-Suomessa, ja toivoi, että olisi saanut elää hiljaa virtaavan veden äärellä. Sinne hän ei enää kuitenkaan päässyt vanhuuttaan asumaan. Emme saaneet apua muuttokuorman kuljetukseen, vaan isäni kuljetti kaiken itse veneellä autolle. Vaikka lapsuus ei ollut yltäkylläistä, olen saanut ruokaa ja oppinut elämään ja työntekoon. Minulla ei edelleenkään mene sormi suuhun hankalan paikan tullen. Olen käynyt Kummunsaaressa muutamia kertoja aikuisiälläni. Saari on ollut metsittynyt, eikä vanhoja tuttuja paikkoja tahdo enää löytää. Se on ikävää, kun muistaa yhä lapsuudenaikaiset maisemat, jotka nyt ovat muuttuneet ryteiköksi.